"Oletteko te käynyt kuinka korkeita kouluja?" kysyi hän.
"Viisi luokkaa lyseota", vastasi poika tarpeettoman kuuluvasti.
"Vai lyseota…"
Nehen tuli raskas olla. Pianon korkeat kielet kirkuivat nyt hänen korviinsa kuin kimakka itku ja matalat bassot raikuivat pettävien toiveitten kuolinkelloilta. Hän pujahti takaisin eteiseen ja huomatessaan portaitten johtavan jonnekin ylemmäksi kapusi kolmannen kerroksen käytävään, jonka valkeiksi kalkittujen tiiliseinien sisällä vallitsi hiukan kammottava, haudankolkko hiljaisuus.
Nehe oli lapsuudessaan käynyt kansakoulun äitinsä toimesta eräässä kaukaisessa sydänmaan kylän koulussa, asuen tätinsä luona. Kotikulmalla, korpien keskellä ja tietämättömyyden parissa hän oli kuvitellut olevansa oppinutta miestä. Mutta täällä, jonne koko Suomi oli lähettänyt poikiaan ja tyttäriään, hänen tietonsa tuntuivat kutistuvan miltei olemattomiksi. Tästä johtuva tutkintojen pelko, jäytävä ikävä ja kömpelön käytöksen aiheuttama häpeän tunne kokoutuivat hänen sieluunsa polttavina kuin tuhlasin taittamat auringon säteet syttiöön.
Miksi tänne tulinkaan, ajatteli hän. Parempi olisi ollut pysyä loukossani ja pitää turpeesta kiinni, niinkuin isä neuvoi — ja samaahan se johtajakin arveli. Täällä olen yksin kuin orpo. Kaikki on niin kylmää ja vierasta. Täällä ei ole ketään, jolle huoliani kertoisin, ei ainoatakaan, joka lausuisi rohkaisevan sanan… Äiti…
Nehen itsesurkuttelun mennessä niin pitkälle, että kyynelkarpalo vierähti hänen poskelleen, oli kuin joku laskisi kätensä lempeästi hänen olalleen, viittaisi sormellaan valkoista lakea kohti ja kuiskaisi hellällä äänellä: "Ei niin, Nehe, ihminen ei ole missään yksin. Onhan olemassa yksi, joka on läsnä kaikkialla, tukemassa siellä, missä apua anotaan." Vaikka Nehen tapana ei ollut rukoilla, polvistui hän tämän sisäisen viittauksen saatuaan lattialle, painoi päänsä halkolaatikon kannelle ja luki kuiskaten isämeidän yhtä luottavaisena kuin ennen lapsena. Keventynein mielin hän sitten laskeutui alas portaita ja meni toisessa kerroksessa sijaitsevaan juhlasaliin, jossa tämän päivän kokeet oli määrä suorittaa. Huone oli pienen kirkon suuruinen ja sen lattia täynnä oppilaspulpetteja, joissa siellä täällä istui muutamia aiemmin tulleita Nehen kaltaisia yksinäisiä vakavina kuin pyhäkössä. Vähitellen kertyi saliin yhä uusia pyrkijöitä, ja lopuksi saapui asianomainen opettaja.
Alkoi laskennon koe.
* * * * *
Seminaarin juhlasalissa on valoa kuin jouluna kirkossa: kaikki lamppukruunut ja seinälamput on sytytetty. Pyrkijäin pienentynyt joukko seisoo opettajakorokkeen vastakkaisella seinämällä hiljaisena ja odottavana. Heidän eilisiltana kokoutuessaan olivat kaikki pyrkijät vielä yhdessä, mutta ensimmäisen tutkintopäivän koeaineita, laskentoa ja ainekirjoitusta, pidettiin niin tärkeinä henkisen kypsyyden mittareina, että niiden tulosten nojalla puhallettiin kevyimmät akanat pois kesken tutkintoja. Tällöin käytettiin kuitenkin niin harvaa seulaa, että sen silmien lävitse oli päässyt pujahtamaan useita sellaisiakin, joita nyt lopullisen seulonnan tapahduttua odotti aiemmin hylättyjen toveriensa kohtalo.