Kun johtaja opettajakunnan seuraamana vihdoin astui saliin ja nousi katederiin, oli tämä tilaisuus Nehestä niin peloittavan juhlallinen, että hän johtui vertaamaan sitä viimeiseen tuomioon: täällä ovat vuohet ja lampaat, tuolla vastapäätä itse isäjumala valtaistuimellaan, silmälasit öljylamppujen valossa tulenleimahduksina välkähdellen, ja sivuseinällä mustapukuinen, siivetön enkeliparvi.
Nyt isäjumala avaa kirjansa ja katsoo sitä hetkisen hyvin tärkeän näköisenä. Sitten hän kohottaa päänsä kuin syvistä mietteistä heräten ja antaa palavien silmiensä hitaasti liukua tuomittavien yli, ikäänkuin katseellaan vaatisi niin suurta hiljaisuutta, että sydämienkin pitäisi lakata sykkimästä; sillä nuorukaisjoukossa ei ollut kuultavissa mitään muuta ääntä.
"Nh", tuhautti isäjumala aluksi nenäänsä. "Tutkinnoissa osoittamienne tietojen perusteella on opettajakunta hyväksynyt seminaarin koeoppilaiksi seuraavat pyrkijät…"
Yksi — kaksi — kolme… lausui Nehe ajatuksissaan yhä ylemmän lukusanan johtajan sanoessa uuden nimen. Mutta kun laitokseen otettavien lukumäärä läheni loppuaan eikä Nehe ollut kuullut mainittavan omaa nimeänsä, sekautui hän laskuissaan. Jännitys kasvoi niin suureksi, että sydän tuntui pysähtyvän, päätä alkoi huimata ja näköä himmentää. Kyyhöttäen piiloisimmassa sopessa toisten takana hän painautui yhä alemmaksi ikäänkuin raskaan häpeän painamana.
"… ja — Nehemias Noronen", kuuli hän kuin kaukaisuudesta johtajan päättävän hyväksyttyjen luettelon.
Mutta kun Nehe oli jo ehtinyt kadottaa kaiken toivonsa ja kokea hylätyn tuskat, otti hän tuon iloisen uutisen vastaan tylsällä välinpitämättömyydellä, ikäänkuin olisi kuullut lausuttavan vieraan nimen.
III.
Kaupungin satamalaiturin kupeessa savuaa lähtövalmiina iso valkoinen laiva. Sen ääressä seisoo joukko seminaarin pääsytutkinnoissa ollutta nuorisoa vakavana kuin haudan partaalla: maan eteläosista saapuneet hylätyt ovat lähdössä paluumatkalle. Osa hyväksyttyjä on tullut saattamaan ja hyvästelemään tovereitansa, osa vain aikansa kuluksi katsomaan surullista lähtöä.
Nehe seisoo ulompana laiturista, nojaten selin erääseen satamalyhdyn pylvääseen — siinä kun valoa likinnä on varjoisin paikka — ja katsoo edessänsä olevaa näkyä. Lyhtyjen himmeä tuike yhtyneenä elokuun illan hämärään luo kasvoille kalpean, varjottoman valon, muuttaen toden saduksi, ihmiset aaveiksi.
Säälinsekaisella hellyydellä on Nehen osanottava katse kiintynyt erääseen valkopukuiseen neitoseen, joka laivan yläkannelle eristäytyneenä, kelmeä poski kaiteeseen nojaavan käden varassa katsoo jonnekin ylös, ikäänkuin murheessaan kaihoaisi tummanharmaalla taivaalla raukeina häämöttävien tähtien luokse. Muuan toinen hylätty, nuori mies, on muusta joukosta erilleen vetäytyneenä jo pitkän aikaa, pää kumarassa tuijottanut laiturin reunalta järven mustaan veteen, ikäänkuin hänen mielensä tekisi heittäytyä syvyyteen ja koettaa sitä tietä pyrkiä tähtien pariin.