"Hm!… Pienempi kiipeli on pusertanut parkaisun miehen kurkusta — näin unta", vastasi ukko Jere.
"Sinäkö se — kammahdin jo, että menninkäisiä… Mitä kauheita näkyjä oletkaan nähnyt?"
"Kävelen tuolla Muurainkorvessa — mitäpähän lienen tarvispuuta katsellut -kun kuusen takaa yht'äkkiä ryntää karhu kimppuuni ja yhdellä käpälänsä iskulla mänttää miehen maahan kuin mallassäkin."
"Karhu…!"
"Kontio makaa röhöttää päälläni, murisee hiljaa ikenet irvessä, huohottaa kuumaa hengitystä vasten kasvojani ja painelee rintaani raskaalla kämmenellään — kunnes yht'äkkiä… On kuin vieläkin pedon hampaiden jäljet kihelmöisivät kurkussani."
Jere sipaisi vaistomaisesti kaulaansa, vilkaisi hätäisesti kastunutta kämmentänsä ja säikähti niin, että ruumiinsa hieman vavahti. Pitäen kättänsä kuin kuvastinta edessään ukko sai miettiä hyvän aikaa, ennenkuin asia hänelle kirkastui.
"Kissa perhana!"
"Olipa se aamusiunaus", huomautti Vilhelmiina nuhtelevasti. "Vaan onpa hyvinkin voinut olla vallaton poikakissa tässä nahkasilla leikkimässä ja se sitten unissasi karhuksi kaavautunut."
"Leikkimässä…!"
Jere pisti kätensä vaimonsa eteen.