"Onko tämä mielestäsi leikkiä?"
"Verta!" huudahti Vilhelmiina ja kääntyi katsomaan miehensä kaulaa. "Ohhoh, hohhoh!… Niinkuin oksakarhilla olisi ajanut hyvin muokatun peltosaran halki, jossa joka piikin piirto näkyy suorana viivana."
"Onko kaulassa montakin verinaarmua?" kysyi Jere.
"No juuri yhtä monta kuin on kynttä kissan käpälässä… Mutta minkäs kuusen takana se karhu nyt piileksii — kss, kss…"
Vuoteella yhä rinnan istuen aviopuolisot katselivat etsien ympäri tupaa, mutta kissaa ei näkynyt missään.
"Ääh, lurjus!" huudahti Jere vihdoin ja heristi kädellään uunille, jonka harmaasta hämäryydestä loisti kaksi pelokasta, vihreänpalavaa silmää.
"Sinä, sinä, parrinaama… vitsaa sietäisit", oli Vilhelmiina toruvinaan suin sormin.
Mutta kun hänen äänensävynsä rangaistuksen asemesta lupasi pahantekijälle täyttä anteeksiantoa, oli se riittävä aihe palauttamaan Jeren myrtyneeseen mieleen erään perheessä jo pitkän aikaa epäsopua aiheuttaneen asian, jonka hän tässä kissahöläkässä oli hetkeksi unhottanut.
"Sietäisitte vitsaa kaikki", sanoi hän odottamattoman jyrkästi.
"Ui-ui!… Mistä hyvästä?" oli Vilhelmiina hätäytyvinään.