Kun Nehe uudistetusta huomautuksesta välittämättä ei osoittanut hänelle pienintäkään huomiota, yritti matami todenteolla suuttua. Mutta kun moinen härkäpäisyys soti Nehen luonnetta ja tapoja vastaan, malttoi mummo mielensä ja koetti miettien etsiä syytä kokelaan kummalliseen käytökseen. Voisihan olla mahdollista, että ihminen metson tavoin hurmautuu omaan soittoonsa niin syvästi, että hän sillä hetkellä on sokea ja kuuro kaikelle muulle.
Lamppu paloi pöydällä ja sen vieressä oli avattu kirja. Nehen kasvot näyttivät kalpeilta, kun hän huulet hymyssä ja pää hieman kallellaan tanssitti sormiaan harmonin kielillä, tuijottaen edessänsä olevaan seinään kuin sokea soittaja.
Matami kuunteli tarkemmin ja ymmärsi nyt, että se olikin hän, jonka sielussa pahahenki äsken oli näppäillyt rämisevää soitintansa. Oli kyllä totta, että Nehen soitto ei ollut virren nuottia eikä Siionin kanteleen säveliä, mutta niin kaihoisaa ja puhdasta se oli kuin kirkkain vesi, joka maan salatuista syvyyksistä kumpuaa lähteen silmään.
Isaksonskan kädet kohosivat vaistomaisesti rinnalle ristiin, eikä kulunut kauan, kun hän myös oli unohtanut kaiken muun. Ennen pitkää hän unohti soitonkin ja näki vain kuvia oman nuoruutensa kaukaisilta ajoilta. Eikä ollut muuten kuin että hänenkin sisään painuneet huulensa vääntyivät hymyntapaiseen, jonka takana saattoi piillä yhtä hyvin itku kuin nauru. Mutta hän ei tiennyt siitä itse mitään, enempää kuin siitäkään, että hänen kuoppaisilla poskillaan ajoi surun kyynel ilon kyyneltä pitkin kosteaa, rosoista tietä.
Herättyään haaveistaan hän meni ovelta paremmaksi kiittämään Neheä siitä ilosta, että tämä oli soitollaan hetkiseksi herättänyt henkiin hänen kuolleen nuoruutensa.
"Kiitoksia, ki-iitoksia", hän kyyneltä pyyhkien niiaili ja kumarteli.
Mutta kun Nehe osoittautui yhtä kuuroksi hänen kiitoksilleen kuin moitteillensakin, kumartui hän läheltä katsomaan soittajan varjossa oleviin silmiin — hätkähti, kalpeni ja alkoi varpaillaan hiipiä takaperin ovea kohti, ikäänkuin olisi tahtonut suojella selkäpuoltaan hyökkäykseltä. Nehen silmät ammottivat lasimaisen elottomina kuin vainajan auki jääneet silmät. Vuoteeseen päästyään mummo kätkeytyi huppuun peitteen sisään, ja vaikka siinä uunin kupeessa oli hyvin lämmin, kulki matamin hartioista varpaitten neniin asti kylmiä väreitä, puistattaen ruumista kuin vilutaudissa. Isaksonska tukki käsin korvansa, mutta siitä huolimatta kuului kamarista hiljaista soiton hyminää. Mummosta oli nyt, kuin siellä harmonin ääressä istuisi soittaen kuollut tai ruumiiton sielu, joka oli kammottavampaa kuin sieluton ruumis. Hänelle kirkastui kaikki — sekin, että Nehe viime aikoina oli lukenut läksynsä unissaan.
Vaikka soitto sittemmin lakkasi ja valo sammui kamarista, ei Isaksonska sinä yönä saanut enää kunnon unta silmiinsä. Milloin hän hiukan yritti raueta painajaisen kaltaiseen unenhorrokseen, oli hän seisovinaan kuin avoimen haudan partaalla, jonka pohjassa luuranko, pää takakenossa, valkoiset hammasrivit hymyntapaisessa irvistyksessä ja ammottavat silmäkuopat suunnattuina ylös matamia kohti, hakkasi luisilla sormillaan kamalan iloista polkansäveltä tyhjän, kumisevan arkkunsa mustaan kanteen, polkien varvasluillaan tahtia haudan pohjaan kuin rukinkehrääjä poljintansa.
Jo varhain aamulla kuului Nehe nousevan vuoteeltaan, peseytyvän, pukeutuvan ja väliin aina laulaa hyrähtävän tai viheltävän jonkun iloisen katkelman.
Mitähän se nyt… mitähän se nyt näin aikaisin? Eihän se yhä vieläkin laulaa harittane unissaan? ajatteli Isaksonska ja kääräisi peitettä tiukemmin ympärilleen.