Kuului kaksi vihlaisevaa narahdusta, kun kamarin ovi ruostuneissa saranoissaan avautui ja sulkeutui. Korvat herkkinä ja sydän jyskyttäen Isaksonska koetti käpristyä uunin kupeeseen niin pieneksi ja näkymättömäksi kuin mahdollista.
"Totta on, mitä runoilijat sanovat: Kevät on lemmen aikaa. Mutta eihän täti toki salanne punastuvaa kainouttaan sen vuoksi, että pelkäisi minun pyrkivän viereensä — tyttäriin?" kuului Nehen ääni kamarin ovelta ja sen jälkeen hiljaista, vaikeasti pidätettyä naurun puuskutusta.
Isaksonskan vastaamatta mitään seurasi hetkinen jännittävää hiljaisuutta, kunnes hän kauhukseen kuuli hiipivien askelien lähenevän sänkyänsä, käden laskeutuvan peitteelle ja sormien alkavan kopeloida hartioitaan kuin jääpuikoilla kaikkein arimmalta kohdalta, hiljaisen naurun hihityksen yhä jatkuessa. Hypähtäen koko ruumiillaan melkein kohoksi mummolta pääsi niin hirveä rääkäisy, että Nehe säikähtäen poukkosi vuoteen vierestä keskellä lattiaa ja sydän kurkussa ryntäsi ovesta ulos.
Katuen poikamaista kujeiluaan hän rauhoittui vasta sitten, kun oli noussut kaupungin laidassa kylkeänsä paistattavan harjun laelle ja kavunnut näkötornin ylimmälle parvekkeelle.
Täältä avautui hänen katseelleen aamuauringon helossa ihana näköala. Ihan jalkain juuresta alkaen alas järven rantaan kyyhötti kaltevalla maakaistaleella vaaleanvihreitten kevätpuistojensa siimeksessä pienoinen kaupunki, ylinnä järven sinistä pintaa vasten kuvastuva kirkon risti.
Näkyi monta taloa, mutta näiden joukosta Nehe etsi vain yhtä, ja kun hän sen löysi, olisi hän, jos olisi kaupungin omistaja, ollut valmis luovuttamaan kaikki muut talot tästä yhdestä ainoasta, niinkuin se mies, joka antoi kaiken omaisuutensa pellosta, mihin oli kätketty kallis aarre. Ja jos hän olisi joku noista siivekkäistä pikku laulajista, jotka tornia ympäröivissä petäjissä ja alhaalla kaupungin puistoissa lukemattomin äänin sirkuttivat, olisi satojen akkunain joukossa vain yksi, jonka paarmalle hän täältä lentää hyrähtäisi ja visertäisi siinä:
"Hei Amaryllis, nouse jo kulta, auringon tulta täys on maa. Maa ihanaisna loistelevaisna taivahanlaisna leimuaa — —"
Kaupungin vastarannalla pilkotti joku punainen huvila, ja etäällä tummametsäisten vuorten kehystämänä välkkyi kappale suurta selkää kuin tienviittana, kaihoa herättävänä aavistuksena etelän suuresta maailmasta, jonne laivat menivät ja josta tulivat.
Nehen käännettyä katseensa pohjoiseen oli luonto hänestä sillä taholla rattoisampaa. Pienillä järvillä ei ollut semmoista suuruuteen vivahtavaa kylmän tuntua kuin eteläisellä selällä. Vuoret olivat matalampia, kotoisia mustikkamäkiä — ja jossain siellä siintävässä kaukaisuudessa oli koti.
Koti…?