Nehe ei ollut nähnyt kotiaan sen jälkeen, kun vuosia sitten oli sieltä hiihtäen lähtenyt. Mutta jotakin hän oli vanhemmistaan kuullut sen puolen markkinamiehiltä — kuullut, että isä on vanhentunut ja tukka alkanut harmaantua: kuuluu sen karkoittamisensa jälkeen alkaneen kuvitella ja syytellä itseään poikansa surmaajaksi. Nehe oli kyllä joka joulu ja joka kevät aikonut lähteä lomalle kotiin, mennytkin jo jonkun matkaa, mutta pyörtänyt taipaleelta takaisin, kun oli se isän iskemä sydänhaava aina auennut ja tullut semmoinen ajatus, että ukko on katumapäällä vain niin kauan kuin poika on poissa, mutta heti tämän näkyviin tultua kätkeytyy kuin siili pistävien piikkien sisään. Jotakin erinomaista täytynee tapahtua, ennenkuin heitä kahta erottavan kuilun yli siltaa syntyy.
Heitettyään kuin hyvästiksi vielä viime silmäyksen siihen seutuun, joka hänen ennen pitkää oli ehkä ainaiseksi jätettävä, Nehe laskeutui tornista alas ja käveli harjun selännettä länteen päin, tullen naisseminaarin itäiselle portille, johon hän epäröivänä pysähtyi: tästä portista miesoppilaiden ei ollut lupa astua jalallaan ulos eikä sisään. Mutta kun Nehen matka oli Moirisjärvelle, jonne miesten portista kiertäen olisi ollut virsta väärää, tästä vain vaaksa vaaraa, ja kun lisäksi aamu oli varhainen eikä pihassa näkynyt vielä liikkeellä ketään, rohkaisi hän luontonsa ja näkymättömän enkelin välkkyvästä miekasta välittämättä pujahti paratiisin portista sisään. Kengänkorkojen kopsaessa tiiliseinien kaiun vahvistamana kivikovaan tiehen Nehe rauhallisen näköisenä, mutta hieman sykkivin sydämin koetti päästä pyhitetyn alueen lävitse. Hän vilkaisi varkain monikerroksisen naisasuntolan ikkunoihin ja oli näkevinään niissä kauhistuneita katseita, kummastuneita kasvoja ja kiireisiä käden viittauksia vuoteissa loikoville tovereille, että nämäkin rientäisivät tätä ennen näkemätöntä kummaa katsomaan.
Mikä meteli ja kirkuna mahtaisikaan syntyä, ajatteli Nehe, jos hänen päähänsä pistäisi astua "luostarin" ovesta sisään, kulkea pitkin kumisevia käytäviä, kopautella rystysillään koppien oville ja veisata korkealla äänellä: "Hei Amaryllis, nouse jo kulta…" Ehkäpä heittäisivät hänet yhteisvoimin ovesta ulos, kuten mehiläiset pesästään vieraan tunkeilijan. Tai — kuka tietää — voisivat ehkä kyynelsilmin kurkottaa käsiään häntä kohti, niinkuin nälkiintynyt leipäpalaan.
Kaupungin harju on kuin vatsallaan nukkuva pyöreäselkäinen jättiläiseläin, joka on oikaissut häntänsä maantien poikki, jatkuen yhä madaltuvana seminaarin alueen lävitse. Tämän harjanteen pohjoispuolella piileksii seminaarin Moirisjärvi. On vaikea tietää mitään, joka niin vähän muistuttaisi esikuvaansa kuin tämä järvi. Faijumin keitaana siellä on petäjiä ja kuusia kasvava soikea suopatama, jonka länsipäähän on kaivettu leveä, sokkeloinen suohauta — Moirisjärvi. Se sulkee sisäänsä saaren, jonne kuljetaan ränstynyttä puusiltaa myöten kuin manalan mustan veden yli.
Kuitenkin on Moirisjärvi runollinen omalla tavallansa. Kuvastuvathan rannoilla kasvavat petäjät senkin synkkään veteen ja lentäväthän kevyet poutapilven hattarat kuin valkoiset henget senkin syvyydessä päätä pyörryttävän kuilun yli. Ja ilmaiseehan rannalta pudottautuvan sammakon mulskahdus ja pitkien säärien vilahdus, että senkin alati tyynen pinnan alla eletään salaperäistä elämää. Syksyin keväin, jolloin kaupungin kaduilla käy oikeat aavikon hietamyrskyt, on tämä rauhaisa, eristetty kosteikko viihtyisä oleskelu- ja kävelypaikka etenkin sille osalle seminaarinuorisoa, joka syystä tai toisesta kaipaa hiljaista yksinäisyyttä.
Kävellessään keitaan ympäri kiertävää tietä Nehe oli näkevinään ne yksinäiset, jotka ennen häntä ovat tätä polkua näinikään kulkeneet. On haaveiltu ja uneksittu ja rakastettu. Mutta ne ujot tunteet on salattu, viety kätköön sydänmaihin ja vuodet ja vuosikymmenet märehditty niitä yksiä eväitään, kun erämaissa ei ole ollut hengelle mitään muuta ravintoa. Mutta ei aika, ei harmaat hiukset ole kyenneet kokonaan luhistamaan täällä rakennettua tuulentupaa, jonka liedessä tuhkan alla on koetettu säilyttää muistojen hiiltä ja sen heikossa hehkussa kohmettuneita käsiä lämmitelty — kun kaikki muut tulet ovat jo sammuneet. Ja kun tämäkin ainoa tuli pitkällisen käytön kuluttamana on uhannut tyyten loppua, on tultu keväisin tänne ja viety sylyys nähtyä nuoruutta ja uudistettuja nuoruuden muistoja polttoaineiksi sammuvaan lieteen… Vihdoin se ja se ei ole enää tullut — on kai kuolema korjannut.
Kun Nehe näissä mietteissään oli jonkun kerran kiertänyt soikean ratansa, muuttuivat hänen kuvitelmansa todellisuudeksi: tiheästä kuusikosta alkoi kuulua nuoren naisäänen laulua. Ei erottanut sanoja, mutta kun Nehen oma sielu erikoisesti tällä kertaa oli samassa vireessä kuin näkymättömän laulajan sielu, ymmärsi hän äänen sävystä, että siellä lienee muuan niitä, jotka tulevat laulamaan elämänlaulunsa yksin.
Vaikka Nehestä ei ollut oikein kuunnella varkain sitä, mikä oli aiottu vain omalle sydämelle, jäi hän kuitenkin kuin lumottuna seisomaan paikalleen. Mutta yht'äkkiä, ikäänkuin säikähtäen, laulaja katkaisi sävelensä, aivan kuin arka lintu ihmisen läheisyyden huomattuaan lakkaa laulamasta ja lentää kauas toiselle oksalle visertämään. Vai olisiko sydämen yllättänyt niin äkillinen ja väkevä liikutus, että se sulkuna tukkesi sävelpuron vaisun lirinän.
Vähitellen alkoi Moirisjärvelle kertyä muitakin kävelijöitä, useat kirja kädessä lukien. Vihdoin ilmautui harjanteelle valkoisiin puettu neitonen, viittasi vallattomalla käden liikkeellä Nehen luoksensa ja tervehdittyään sanoi leikillisesti:
"Sinulla on tainnut olla ikävä, kun viivyin näin kauan?"