"Ei ensinkään, ei ensinkään", hölpötti Nehe vakaassa mielessä ja kertoi innostuneesti, kuinka hän äskeistä laulajaa kuunnellessaan oli melkein unohtanut, mitä varten oli tänne tullut.
Tytön poskipäillä alkoi palaa ylimääräinen puna, ja hän vilkaisi Neheä terävästi silmiin kuin tutkiakseen, ansaitsisiko moinen kömpelyys vastausta vai olisiko se luettava yksinkertaisuuden tiliin.
"Kas kun et pyytänyt sitä suloista laulajaa kolmanneksi seuraamme livertämään", huomautti hän pisteliäästi.
"Ei ole maan päällä ketään niin suloista kuin sinä", koetti Nehe korjata varomatonta lausuntoansa.
Tyttö laski kätensä Nehen suun eteen.
"Ai-ai — ei-ei!… Mutta kuule, Nehemia, emme mene tuonne Morrikselle, siellä on liian paljon väkeä", sanoi hän imartelun hyvittämänä.
Nehe olisi mielellään mennyt juuri sinne, näyttänyt tovereilleen valkeaa, kaunista morsiantaan ja pään nyökkäyksellä ja huulten hymyllä sanonut heille: Katsokaa, tämmöisen aarteen minä olen löytänyt. Mutta kun tyttö ei halunnut sinne, kysyi hän:
"Minnekäs menemme?"
"Jonnekin, minne hyvänsä… kauas maailmanlopun tietä."
"Vuorelle?"