"Kerrohan sitten."
"Ennen seminaariin tuloani olin kerran yökunnissa kalastamassa erään vanhan miehen kanssa. Nukuttuamme yömme muutamassa mökissä samalla vuoteella sanoi vaari minulle aamulla herättyämme, että olin sinä yönä ollut kolmasti kuolemaisillani."
"Hyvä isä sentään!"
"Hengitykseni oli kolme eri kertaa salpautunut, mutta kun vaari oli laskenut kätensä kaulalleni, oli hän tuntenut valtimon hiljaa tykkivän ja siitä arvannut, että kuitenkin vielä elin. Se vanha mies, kuulu tietäjä ja unien selittäjä, kysyi minulta ihmetellen, millaista merkillistä unta olinkaan nähnyt."
"Minkälaista se sitten oli?" kysyi Helmi.
"Oli olevinaan rannattoman laaja ruispelto, joka oli määrätty minun yksin leikattavakseni. Onpa siinä urakkaa, ajattelin ja aloin leikata. Päässäni oli lippalakki ja sen lipan päällä kasvoi koivu, joka ei kuitenkaan painanut mitään. Kun hetken työskenneltyäni vilkaisin sattumalta taakseni, oli sinne ilmautunut tyttö, palavasilmäinen, ristiraitainen puku yllä, hihat ylöskäärittyinä sitoen leikkaamiani lyhteitä. Vilkuilin vähänväliä taakseni sitä tyttöä, mutta en puhunut mitään. Jonkun ajan kuluttua ilmautui pellolle rautaiset, vain ihmisjalan levyiset tikaportaat, joiden yläpää häipyi korkeuteen. Portaiden vieressä oli täysi vesisaavi ja minulle tuntematon mieshenkilö, joka sanoi: 'Ellette vie tätä saavia noita portaita myöten tuonne ylös, ette pääse taivasten valtakuntaan.' Epäröimättä aloimme täyttää vaikeaa tehtäväämme, minä edellä saavia korvista kantaen, tyttö jäljessä pohjasta työntäen. Kun olimme taakkoinemme päässeet jo pilvien yläpuolelle, ilmautui portaiden viereen rautainen pöytä, jolle laskimme saavin. Siinä hetkisen huoahdettuamme aloimme kavuta yhä ylemmäksi. Mutta kun portaat pöydän kohdalla kääntyivät ylös aivan pystysuoraan, oli kulkumme edelliseen verraten paljon vaikeampaa — niin vaikeaa, että olimme monta kertaa pudota alas. Eikä jyrkän tiemme päätä näkynyt ylhäältä eikä enää alhaaltakaan — ei muuta kuin tyhjä avaruus ja sen keskellä me kaksi maan lasta raahaamassa raskasta saaviamme kapeilla, huojuvilla portailla. Kun olimme jo aivan menehtymäisillämme ja viimeinenkin toivon kipinä kadonnut, saavuimme vihdoin suuren, komean huoneen ovelle, jonka aiemmin kuollut tätini Hetastiina aukaisi meille. Saavimme jätimme ulkopuolelle, ja sen vedellä pesi täti meidän molempien jalat, ennenkuin saimme astua kynnyksen yli. Käsikädessä, puhtain jaloin kävelimme sitten tädin saattamana lattian yli huoneen perälle. Äänettömästi ja ikäänkuin itsestään aukesi siellä ovi toiseen saliin, joka oli niin ylen ihana, että me kumpikin katosimme sen kauneuden hehkuun, niinkuin kaksi palavaan uuniin heitettyä paperipalaa."
Kun Nehe unensa kerrottuaan oli vaieten antanut Helmille mietintäaikaa, kysyi hän:
"Uskallatko lähteä kanssani niille portaille? Taakka on raskas, mutta sen mukainen on palkkakin."
Helmi ei kieltänyt, ei myöntänyt, kysyihän vain:
"Selvittikö se vanha mies sitten unesi?"