"Se on melko pitkä kihlausaika. Entäs sulhasenne — missä hän on?"
"Vain muutaman sylen päässä täältä, tuossa kiviaidan toisella puolen."
"Hautausmaalla?… Kävin äsken siellä."
"Vai kävit. Satuitko huomaamaan siellä semmoista kumpua, jossa oli paljon kukkia?"
"Ihailin sitä, enkä osannut muuta ajatella, kuin että sen alla nukkujan on pitänyt olla hyvin rakas sille, joka haudan on niin ylenpalttisella kukkasrunsaudella kaunistanut."
"Voi, hyvä opettaja… rakas… rakas …"
Hauta-Heta ratkesi kyyneliin.
"Se minun sulhaseni, Ismael, nukkuu niiden kukkien alla. Kolmekymmentä kesää on armaani rinnan päällä jo kukat kukkineet ja kolmenkymmenen talven lumet ne jälleen peittäneet, ja minun morsiusvuoteeni — tässä — on ollut valmiina jo kolmekymmentä vuotta" — mummo löi raskaasti käden otsalleen ja nyökäytti päätään joka tavulle — "kol-me-kym-mentä vuotta".
Hän vaikeni käsi otsalla, ikäänkuin olisi unohtunut muistelemaan tuota pitkää aikaa. "Teillä on hieman omituinen morsiusvuode", alkoi Nehe jälleen.
"Omituinenhan se vähän on, mutta omituisiahan tässä ollaan niin sulhaset kuin morsiametkin. Pitäähän minun vuoteeni olla samanlainen kuin hänenkin, että se olisi muodollaan ja värillään alati muistuttamassa tulevaa, pitkää hääyötäni. Ja kun sitä köyhänä ja sukulaisettomana on itse aikanaan kapionsa hankkinut, niin eipähän sitten vieraalla ajan tullen ole sen suurempaa uhrausta ja vaivannäköä, kuin lyödä muutama naula kirstun kanteen ja nostaa nuorikko sulhonsa viereen aidan toiselle puolen."