"Niinpä on… Teillä on tuossa ikkunallanne myös perin omalaatuinen kukka-astia", huomautti Nehe, heittää mulkautellen pälyileviä silmäyksiä kalloon, jonka luiseen seuraan hänen oli vaikea mukautua.
"Täytyyhän morsiamella toki olla sulhasensa valokuva", vastasi Hauta-Heta. "Onko tuo sulhasenne kallo?" "Ei se kyllä ole sen, mutta kun tullaan sille asteelle, ollaan kaikki tuon näköisiä, niin että kuvaan nähden ei ole väliä sillä, kenen kallo on. Löysin sen kerran hiedasta haudan partaalta, eikä minulla ole kaukaisinta aavistusta siitä, kenen se mahtanee olla. Talveksi nostan sen tuonne nurkkahyllylle kuin kuvan ainakin, mutta kesäisin kasvatan siinä herneitä."
"Miksi juuri herneitä?"
"On olemassa semmoinen isien usko, että ihmisen kallossa kasvatetuilla herneillä saa aikaan paljon hyvää, jos pahaakin. Minä niillä parantelen ihmisiä."
"Mutta eikö tuo, joka on hautaan vihitty, kaipaa takaisin siunattuun multaan?"
"Se on täynnä siunattua multaa, ja kaippa sen kotiinsa korjaavat, samalla kun minutkin vievät."
Mummo pistää tökkäsi sormensa silmänreiästä sisään.
"Jopa se siunattu multa tuntuu siinä päiväpaisteessa kuivuneen", sanoi hän ja kaatoi lirauksen vettä kustakin neljästä lävestä.
"Eikö tunnu sentään kolkolta asua yksin näin likellä vainajia, varsinkin pimeinä syysöinä, ja eikö hautojen haju kesäkuumilla ole vastenmielistä ja epäterveellistäkin", huomautti Nehe.
"En näe sormusta sormessasi, mutta kai sinä olet jo ehtinyt rakastua — ehkäpä sinulla on morsiankin?" teki mummo vastakysymyksen.