"Minä kyllä tunnen, mitä rakkaus on, ja onhan minulla morsiankin — mutta se on kaukana täältä", sanoi Nehe hiukan punastuen.
"Kaukana?… Eikö sinusta olisi autuaampaa, että se olisi likellä, ihan vierelläsi?"
"Oi, hyvä mummo, kyllä se olisi autuuksista ihaninta."
"Niin no, pitäisihän sinun sydämesi sitten ymmärtää, minkä tähden tämä minun tupapahaseni on näin likellä hautausmaata, joka on minulle kuin häähuone ja sen kesäinen haju kuin palsamin tuoksu… Sinun on turhaa sanoa, että on eroa — että sinä olet nuori ja minä olen vanha — että sinun armaasi on elossa ja minun on kuollut. Sama ikuinen tuli se palaa minun povessani kuin sinunkin ja kaikkien niiden povissa, joiden rinnoissa rakkauden kaipuuta on."
"Niin kai — niin kai se on… Mutta tietääkö mummo, keitä ovat ne, isä ja tytär, jotka nukkuvat sen ison kivipaaden alla?"
"Nekö?… Tässä puhellessa unohtuu ja jäähtyy kahvi kokonaan. Ryyppäähän kuppi kuumaa, niin tarinoinpahan sitten… Ne vainajat ovat siellä sammaltuneen paatensa alla maanneet jo kauemman aikaa kuin useimmat meistä nykypolven vanhoistakaan olemme eläneet."
"Onko niiden muistokin joutunut kokonaan unhoon?" kysyi Nehe.
"Ei se semmoinen muisto joudu milloinkaan unhoon, vaikka se kai vainajien itsensä puolelta olisi hyvin toivottavaa. Rajalenius kuuluu olleen hyvin rikas ja korkea herra, suuren kartanon omistaja jossakin kaukana etelässä. Siinä hovissa oli ollut sauna, jossa oli alkanut kummitella. Muutamakseenkin hovin väen iltahämyssä kylpemään mennessä oli saunan ovessa tullut vastaan outo mies, kavunnut ylös seinää myöten ja kadonnut päädyn avoimesta ikkunasta laipiolle. Kerran, kun hovin työläisten tupa talvipakkasella oli pantu joksikin aikaa kylmille ja väki mennyt yöksi saunaan maata, oli ullakolta valkean sammutettua alkanut kuulua pienten lasten itkun vikinää ja niinkuin joku olisi juossut laipiolla edestakaisin, niin että multaa oli varissut niiden makaajien päälle. Kun ne itkut ja ryskeet eivät ottaneet loppuakseen, oli hovin herra vihdoin määrännyt saunan hajoitettavaksi. Mentyään eräänä aamuna työtänsä aloittamaan olivat purkajat huomanneet neljä kattolautaa irroitetuksi naulauksestaan räystään puolelta. Miehet olivat kohottaneet lautoja, ryömineet siten saamastaan aukosta ullakolle ja arvelleet, että samaa tietä oli siellä ennenkin käyty. Omia ajatuksiaan ajatellen oli toinen purkajista ensi työkseen alkanut raaputtaa käsillään laipiomultaa ja löytänyt joukon siihen piilotettuja pieniä luita, niinkuin rotan ja oravan luita. Tarkattuaan lähemmin löytöänsä oli hän selkänikamista ja pääkalloista hoksannut, että ne olivatkin keskensyntyneitten ihmissikiöitten luita. Jo kauan sitä ennen oli korvasta korvaan kuiskailtu, että hovin neiti piti yhteyttä oman pehtorinsa kanssa. Kun miehet nyt sovittivat nämä huhut, irroitetut kattolaudat, lasten itkut ja löytönsä yhteen, valkeni heille kaikki. He kokosivat luut vasuun, ottivat lakit päästänsä ja koppaa kahtapuolta korvista kantaen astuivat vakavina kuin ruumiinkantajat ainakin, laskien kantamuksensa ylhäisen hovin neidin eteen. Nähtyään päivän valoon paljastettuina omat veriruskeat syntinsä — niinkuin patsaassa lukee — oli neiti valahtanut lumivalkeaksi ja kaatunut pyörtyneenä lattialle, eikä isoon aikaan oltu tiedetty, oliko hän elävä vai kuollut. Mutta kun se hovin herra oli rikas ja mahtava, ei ilmitulleesta rikoksesta oltu nostettu oikeudenkäyntiä hänen tytärtänsä vastaan.
"Sitten se hovin herra, jonka rouvan armias kuolema oli aiemmin korjannut näkemästä lapsensa hirveää lankeemusta, kuului myyneen maansa ja mantunsa ja lähteneen etsimään itselleen ja tyttärelleen lymypaikkaa kauas entisiltä asuinsijoiltaan. Lieneekö hänestä tämä Lohilahden kylä ollut piiloisin soppi Suomenniemellä, mutta niin vain on, että hän täältä oli ostanut maapalstan ja rakentanut kartanonsa järven rannalle.
"Mutta eipä ollut kulunut pitkääkään aikaa tuon salaperäisen herrasväen tulosta, kun sanoman musta korppi oli lentänyt tännekin ja raakunut ihmettelevien ihmisten korville entisen hovin neidin synkeän tarinan. Kävi niin, kuin tässä isossa kirjassa sanotaan: Heidän tekonsa seuraavat heitä.