VIII.
Nehellä oli koulullansa aluksi vain yksi huone kalustettu. Ruoalla hän kävi naapuritalossa, kunnes ehtisi saada emännöitsijän ja järjestää oman talouden.
Hän oli nukkunut kamarissaan häiritsemättömässä rauhassa jo pari edellistä yötä. Mutta kun hän nyt Hauta-Hetan mokista tultuaan rupesi maata, oli hänen sielunsa äsken näkemiään ja kuulemiaan kuvia niin tuillaan, että uni pysyttelihe loitolla pitkälle yli puolen yön. Nehen vihdoin nukahtaessa kevyeen uneen piiloutuivat vaikutelmat hetkiseksi, mutta palasivat pian uudelleen, kujeillen isännättömässä talossa vaihdetuin vaattein, huonosti salaavat naamiot kasvoilla.
Oli kirkko. Alttarikehän laidalla puoliympyrässä istua ruhjotti kantapäittensä nojassa kyykkysillään julman näköisiä miehiä kuin variksia aidan harjalla. Alttarikehän sisällä kulki punaiseen papinkauhtanaan pukeutunut saatana miehestä mieheen, korttipakka toisessa kädessä ja isomahainen pullo toisessa, pisti pataässän kunkin suuhun ja kaatoi palan paineeksi pullonsa suusta viinaa kakisteleviin kurkkuihin. Saamisensa saatuaan miehet kohoutuivat seisaalle ja voimakkaasti röyhtäisten nyökkäsivät saatanalle, niinkuin ehtoollisvieraitten on tapana kumartaa papille.
Nehe ei saanut nähdä, mitä kirkossa sen jälkeen tapahtui, sillä yks kaks oli hän jo Hauta-Hetan mökissä. Mummo istui paitasillaan kirstussansa, silmälasit nenällä, ja kurkotti käsillään pääkalloa ovella seisovaa Neheä kohti, samalla nauraa kikattaen niin makeasti, että herneenvarsista tehty morsiuskruunu riippuvine palkokoristeineen heilahteli kalisten hänen harmaassa päässänsä ja pääkallo ikäänkuin tanssi hänen naurusta hytkyvissä käsissään. Mutta yht'äkkiä mummo muuttui ankaran totiseksi ja pääkalloa yhä Neheä kohti ojentaen lausui kolkolla äänellä: Ihmisen viimeinen valokuva.
Nehe pakeni pelästyneenä ulos ja huomasi valkoisen lintuparven lentävän häntä kohti hämärtyvän taivaan rannalta. Niiden likemmäksi tultua seisoi musta ammuttu nuoli kunkin verisessä rinnassa. Vihdoin linnut haavoittuneina alkoivat laskeutua alas ja maahan pudottuaan muuttuivat raamatun raiskioiksi.
Ulkona sakeni hämärä vähitellen niin pimeäksi, että Nehe ei voinut nähdä enää mitään. Kun hän siinä paikallaan seisten epäröi, minne mennä, kuului kuin vastaukseksi yöstä yksinäinen huuto: Tule meidän papiksemme.
Miten Nehe oli osannut kotiinsa, sitä hän ei tiennyt, mutta tuskin hän oli ehtinyt vuoteeseensa, kun viereisen huoneen ovi avautui ja entinen hovin neiti astui sisään semmoisena kuin Hauta-Heta oli hänet kuvannut. Pysähtyen niin likelle Nehen vuodetta, että tämä saattoi selvästi nähdä hänen kauniit kasvonsa, neiti alkoi painautua polvilleen lattialle niin hitaasti, että sitä tuskin huomasi, ja niin joustavan kevyesti kuin henki, Yhtä hitaasti kaartui hänen valkoinen joutsenkaulansa ja päänsä kumartui alas, niin että se oli kuin taipuvan varren päässä nuokkuva kalpea kukka. Kun hän siten polvistuneena oli ollut hetkisen kuin ihanin rukous, tuli huoneeseen vanha, valkopartainen mies. Hän tuki toisella kädellä sauvaan kumaraista ruumistansa ja laski toisen kätensä hellästi lapsensa kumartuneen pään päälle, niinkuin olisi anteeksi antaen siunannut häntä. Jääden siihen asentoonsa he eivät puhuneet mitään, ja Nehestäkin tuntui, että syvillä tunteilla ei ole muuta ilmaisukeinoa kuin sydämien sanaton yhteiskieli.
Kun Nehe tämän kauniin unikuvan viipyessä heräsi ja käänsi kiireesti katseensa lattialle, oli kuin hän aamun hämärässä olisi sen vielä valveillaankin nähnyt, kunnes se vähitellen ikäänkuin paikalleen häipyen himmeni ja katosi.
* * * * *