"Lukevankin näkyy ja mitäpähän lasten vihkoja korjaillee. Myöhemmin iltaisin menee ulos ja kävelee tuossa pihassansa edestakaisin kuin vanki koppinsa lattialla."
"Mitähän tuo tuossa pasteerailee?"
"Ikävä sillä kai on."
"Mitähän tuo nyt ikävöisi, aikamies?"
"Sitä kai se morsiantaan kaihoileepi."
"Äläh… aa!… Vai on sillä morsukainen. Olisipa lysti tietää, kuka tuo onnellinen on… Ei kai se olle näitä meikäläisiä?"
"Opettaja-ihmisiä kuuluu sekin olevan, jossakin kaukana alamaan puolessa."
"Niin, niin — tietysti. Jopahan ne, opettajat ja semmoiset, viitsisivät vilkaista silmännurkallaankaan näihin Lohilahden tallukoihin. Mehän täällä, hyväkkään vinosilmät, kuulumme olevankin lappalaisten sukua."
"Istuksiihan se isäntäni välimmiten pitkät tovit iltaisin täällä minunkin luonani, ja puhetta sillä piisaa."
"Aa …! Havitteleeko tuo niinkuin hyväilemään?" kysäisi Otteljaana - silmää iskien. "Ne on herrat vähän semmoisia."