Kristiina keikautti kahtaanne päätänsä.
"Piisaisihan tuo nyt pilkka pienempikin, vanhalle ihmiselle."
"Mistä se sitten juttelee?" kysyi Otteljaana.
"Morsiamestaan, koulutovereistaan ja mistäpähän milloinkin. Se on — puheli tässä eilissäkin iltana — se on kuin palloleikkiä tuo ihmiselämä. Heitäkin, toveruksia, elänyt yhdessä siellä koulussa vuosikausia kuin saman perheen jäseniä — nyt viskeltyinä ympäri avaran Suomen. Kerran keväällä kuullut jonkun heikäläisen, röökkinän, laulavan jossakin metsässä. Ja vaikka hän ei ollut sitä veisaajaa nähnyt eikä tiennyt, kuka se oli, niin, sanoi, sen virren hän muistaa aina. Istuu sitten vaiti pitkän purron ja huokaa vihdoin kuin itsekseen: Missä nyt laulellee laulujansa sekin. Opettaja sanoo olevansa syntyjään erämaan lapsi, mutta elänyt sitten vuosimäärin niin erilaisissa oloissa, että hän on jo ehtinyt jonkun verran vierautua siitä ja se hänestä. Sen vuoksi tuntuu hänestä aluksi, kunnes väljähtyneet välit taas lämpenevät, olo näin sydänmaissa juurettomalta ja syysillat ikäviltä."
Kahvit juotuaan Otteljaana lähti kiitellen kostellen kyökistä, mutta hän ei ollut vielä ehtinyt mennä pitkällekään, kun jo tulla touhusi takaisin.
"Herra näköön, kun olin, höperö, unohtaa kauppiaan lähettämät opettajan lehdet poveeni", uhoili hän ja kaivoi povestaan muutamia sanomalehtiä.
"Panehan siihen pöydälle, vienpähän sitten opettajalle, kun herää", sanoi Kristiina.
"Nukkuuko se?"
"Eikö tuo vielä nukkune."
"Hm… Päivät maataan, yöt valvotaan ja poltetaan kunnan öljyä. Hyvästi vaan."