Oli lämmin kuutamoilta. Nehe koetti tapansa mukaan lyhentää pitkää ikävää ehtootansa kävellen ja haaveksien koulunsa pihamaalla ja järven rannalla. Kun kylästä isoon aikaan ei ollut näkynyt enää tulen tuiketta, tuli hän kamariinsa. Huomatessaan pöydällä sanomalehdet, jotka Kristiina hänen ulkona ollessaan oli tuonut, hän istui keinutuoliin silmätäkseen pikipäin ennen maatamenoaan tärkeimpiä uutisia pääkaupungin lehdestä. Mutta vilkaistessaan avaamansa lehden etusivulle hän hätkähti niin, että oli pudottaa sen kädestään. Hän tarttui molemmin käsin lehden laitoihin ja loitonsi sitä niin kauas kuin käsivarret ulottuivat. Ja kun hän nyt tältä etäisyydeltä oli kotvan katsonut Helmin ja tämän Nehelle tuntemattoman sulhasen kihlausilmoitusta, tapahtui silmien kyynelvesissä omituinen valon taittuminen: kirjaimet väliin suurenivat, väliin pienenivät tai hämärtyivät harmaaksi sumuksi. Oli kuin suurennuslasia olisi siiretty edestakaisin hänen silmiensä edessä. Kohtalokkaat kirjaimet alkoivat lisäksi tanssia hänen silmissään vapisevain käsien tahdissa, paperin ratinan yhä kiihtyvämpänä säestäessä tätä ilkkuvaa karkeloa.
Nehe laski lehden raskaasti, melkein lyöden pöydälle ja iski nyrkillään sitä, niin että huone kumahti. Otti sitten kynän ja piirsi musteella paksuviivaisen kehyksen Helmin nimen ympäri ja ristin sen yläpuolelle, veti viivan "Kihloissa" sanan yli ja vapisevalla kädellä kirjoitti sijaan "Kuollut". Katsottuaan hetkisen näin muuttamaansa ilmoitusta, kirkkaan kyynelhelmen silloin tällöin tipahtaessa rapsahtaen paperille hän horjahti kasvoilleen lehden yli pöytää vasten, jääden liikkumattomana siihen asentoon, ikäänkuin hänkin olisi kuollut.
Kun hän siitä vihdoin syvään huokaisten kohoutui istualle, katseli hän ympärilleen kuin oudossa paikassa: tuossa on tuoli, vuode, lamppu palaa pöydällä ja taskukello käydä tikittää sen jalan juurella — puoli kaksitoista näkyy olevan. Hän heitti ikkunasta silmäyksen valoisalle pihamaalle ja ylös taivaalle… Kas — kuuko se tuolla?… Vai onko se aurinko, kun niin säteilee? Nehe oli kaupungissa matami Isaksonskalta saanut tietää kouluaikaisista unissaliikkumisistaan. Iski mieleen ajatus: Ehkä hän nytkin on samanlaisessa tilassa, ehkä tämä kaikki onkin vain pahaa unta. Mutta kun hänen silmänsä sattuivat sanomalehteen, vihlaisi sydäntä hirveä totuus.
Nehe otti päällystakin yllensä, sammutti lampun ja meni koulueteisen kautta ulos, ettei kyökissä nukkuva Kristiina heräisi. Hämärästi tajuten hän sivuutti nukkuvia taloja ja välkkyvä-ikkunaisen kirkon. Tuli vastaan joku yksinäinen öitsijä.
"Yötä, kaveri", tervehti tämä, pysähtyi ja jäi ihmeissään katsoa virnottamaan kiireisen kulkijan jälkeen. Eihän se vain opettaja liene samoilla matkoilla kuin hänkin? Nehe samosi tietänsä edelleen, sukeltautui kylän laidassa petäjikköön, jossa oli varjoisaa ja synkkää kuin kuilun pohjassa. Mutta hän ei pelännyt, tuskinpa kammahtaisi, vaikka hautausmaan koko väki marssisi valkoisissaan häntä vastaan, ristit olalla. Vihdoin hän ikäänkuin löysi itsensä koputtamasta Hauta-Hetan mökin ovelle. Mutta kun sisältä ei kuulunut vastausta, meni hän hautausmaan portille. Käsivarsiaan ojentavat hautaristit näyttivät kutsuvan häntä avattuun syliinsä: Terve tuloa, terve tuloa tänne — kaikki murheelliset.
Hauta-Heta istui penkin tapaisella kuihtuneen kukkaskumpunsa ääressä. Nehe astui portista sisään ja hattua nostaen tervehti häntä. Olipa kuin itse Hauta-Heta olisi hieman säpsähtänyt, äkätessään miehisen ilmestyksen kumartelevan ja nostavan hattuansa yösydännä ristien keskellä.
"No…! Mikäs nyt on?… Mikä sinut tuo tänne — tähän aikaan?" kyseli hän kummastuneena tunnettuaan tulijan.
"Kohtalotoverit etsivät toistensa seuraa", vastasi Nehe, istuutuen penkille mummon viereen.
"Mitä…! Onko sinunkin kultasi kuollut, onko armaasi maan povessa?"
"Kuollut se on — minulta. Vaan jospa se olisikin haudan sylissä, niin se, niinkuin Ismaelinne on teidän, olisi kuitenkin minun. Mutta minun Helmini on nyt toisen miehen sylissä."