"Ai-ai!… ai-ai!… Nyt teidän väliinne on revennyt juopa niin leveä ja syvä, ettei edes kuolemakaan voi sen yli siltaa rakentaa."
"Niin… Mitäs nyt, mummo?" huokasi Nehe.
Hauta-Heta mietti hyvän aikaa, mitä hänen pitäisi vastata tuolle nuorelle miehelle, joka aikaa katsomatta oli juossut hänen luoksensa saamaan lohdun lääkettä kirveleviin sydänhaavoihinsa, aivan kuin hengenhätään joutunut kolkuttaa lääkärin ovelle, oli yö tai päivä. Sanoi vihdoin:
"Minä, sinuna, lankeaisin täällä hautojen keskellä polvilleni, ristisin käteni, kohottaisin ne ylös tuota kuun kirkastamaa taivasta kohti ja huutaisin korkealla äänellä: Kiitetty olkoon Herra!"
Nehe hämmästyi Hetan ankaraa neuvoa.
"Siitäkö kiittäisin Herraa, että hän salli toisen ryöstää minulta kalleimpani?"
"Sillä jos näin tapahtuu tuoreessa puussa, niin mitä sitten kuivassa tapahtuisikaan", jatkoi Hauta-Heta aloittamaansa ajatusjuoksua, ikäänkuin ei olisi kuullut Nehen vastaväitettä.
"Mitä te sillä tarkoitatte?" kysyi Nehe.
"Jos sen Helmisi rakkaus sinuun jo kihlausajan tuoreudessa oli niin löyhällä perustalla, että se sortui ensimmäisen tuulenpuuskan henkäistessä, niin kuinka se olisi voinut kestää niitä myrskyjä, jotka huojuttavat avioliiton kuivaa honkaa. Kun minun Ismaelini kuoli, olisi minulla, silloin nuoruudessani, ollut ottajia, pulskiakin poikia. Mutta minä vain niiasin ja sanoin: Kiitos, ei — olen kihloissa. Niin sitkeätä pitää rakkauden olla ja niin syvällä sen juuret — ja ellei se semmoista ole, niin ei se oikeata rakkautta olekaan", sanoi mummo.
Aamupuolella yötä Heta lähti hautausmaalta. Mutta hän ei heti uskaltanut mennä maata, vaan istui tupansa kynnykselle ikäänkuin Neheä vartioimaan.