Istuen yksin penkillä kumaraan painautuneena Nehe oli kotvan aikaa yhtä äänetön ja liikkumaton kuin täällä oli kaikki muukin. Mutta yht'äkkiä hän löi kädet kasvoilleen ja ääneen parahtaen heittäytyi maahan pitkäkseen, heittelehtien kuin suuressa tuskassa. Siinä kieriessään hän osui kulkeutumaan erään läheisen ristin juurelle, tarrautui sylin siihen ja painoi rajusti rintaansa vasten kuin haaksirikkoon joutunut käsiin saamaansa laudanpalaa.
Kun hän rististä vihdoin irroittautui ja kohoutui istualle, puistatti hänen hikistä ruumistaan kylmän väreet, mutta päässä ja sydämessä kumisi ontto tyhjyys. Nehen oli kevyt olla. Kuoleman äänettömyyden ympäröidessä hänen harhaileva katseensa kulki rististä ristiin, pysähtyen lopuksi Rajaleniusten patsaaseen, joka näin kuun valossa näytti entistä jylhemmältä. Ikäänkuin entisen, tuhkaksi palaneen rakkauden raunioille oli patsaan alta kohoutuvinaan hänen unessa näkemänsä naisen haamu ja viittaavan luokseen. Tietämättä oikein mitä teki, Nehe taittoi Hauta-Hetan istutuksista mustaksi paleltuneen, kahisevan kukkasen ja laski sen entisen hovinneidin haudalle. Kohoutui sitten varpailleen ja kurkkottautui suutelemaan kylmän kiven kupeesta Bertha Ingeborgin sammaltunutta nimeä.
"Tuota sinun ei olisi pitänyt tehdä", sanoi Hauta-Heta hiljaa itsekseen ja meni nyt vasta kirstuunsa nukkumaan.
* * * * *
Seuraavana päivänä Nehe kirjoitti rovastille olevansa nyt valmis puheena olleeseen saarnaajan toimeen ja ilmoitteli koululasten välityksellä paikkakuntalaisille, että hän puhuu kirkossa ensi sunnuntaina tavalliseen jumalanpalvelusaikaan.
Määräajan tultua oli pieni kirkko väkeä täynnä. Joukossa näkyi Hauta-Heta ja useita lihanpyhiä, olipa uteliaisuus tuonut Herran huoneeseen eräitä kortinpelaajia ja viinankeittäjiäkin. Nehe oli muutamassa päivässä tullut niin koettelemusten karaisemaksi, että kun hän nyt saarnavirren loppusäkeistöä laulettaessa astui sakaristosta kirkkoon, oli aiemmin vaivannut ujous ja epäröinti kuin pois pyyhkäisty. Hän nousi nopeasti, melkein kuin vihassa ylös saarnastuolin portaita ja tavanmukaiset esivalmistukset suoritettuaan lausui tekstinsä sanat:
"Rakastatkos minua?"
Oli sitten vaiti tavallista pitemmän ajan.
Kypsyneemmät sanankuulijat tätä omituista saarnan alkua mielessänsä oudoksuivat, ja nuoret tytöt nostivat huivinsa nurkkaa huulilleen; sillä ei ollut sopivaa näyttää nauravaa suuta kirkossa.
"Simon Joonaanpoika, rakastatkos minua?" toisti Nehe, ja nyt vasta kuulijat ymmärsivät, mistä on kysymys.