"Kolme kertaa teki Vapahtajamme Pietarille tuon kysymyksen, tullakseen vakuutetuksi tämän rakkauden vilpittömyydestä. Miljoonia, miljoonia kertoja sitä ennen ja sen jälkeen on ihmisille tehty sama kysymys ja rullaan tekemään hamaan maailman loppuun asti. Köyhä kerjäläinen, joka nälkäisenä astuu pirttiisi, kysyy aralla katseellaan: Rakastatkos minua? Laiha juhta, joka heikoilla voimillaan ponnistelee raskasta kuormaa sydänmaan umpiteillä, huokaa ruoskaa heiluttavalle ajajalleen: Rakastatkos minua? Kun pakkanen paukkaa nurkissa ja valkealla hangella ei näy ainoaa siementä, tirskahtaa pieni lintunen jäisellä oksallaan erittäinkin teille, lapset: Rakastatkos minua? Nuorukainen ja neitonen, kaksi toisilleen ventovierasta ihmistä, kohtaavat toisensa. Sydämet syttyvät ja silmät kuiskaavat tuon ujon, ikuisen kysymyksen: Rakastatkos minua?"
Tässä Nehe pysähtyi hetkiseksi.
Pideltyään sitten Pietaria jotenkin kovakouraisesti hän saarnansa toisessa jaksossa kiivastui omista sanoistaan. Kädet lujasti puristettuina saarnastuolin kirjalaudan laitoihin hän totesi, kuinka valhe ja petos ja uskottomuus yhä vieläkin rehoittavat maailmassa. Kuinka esimerkiksi nuori nainen, joka kyllä ulkonaisesti voi olla kaunis kuin enkeli, saattaa piilottaa petoksen perkelettä ihanassa povessaan kuin ruusupensas pistävää piikkiä, murskaten raunioiksi nuorukaisten sydämiä. Pietari, mies, ymmärsi edes itkeä ja hävetä ja Juudas Iskariot solmia silmukan kaulaansa, mutta nämä lemmellä leikkivät Eevan tyttäret saattavat kevein sydämin, vieläpä ilkkuen ja ylpeillen poimia yhä vieläkin kielletyn puun omenia rakkauden Eedenistä.
Lopuksi hän jälleen heltyi ja päätti saarnansa ajallisen elämän epävarmuuteen. Tämänpäivän rikas — rakkaudestakin rikas — voi huomenna olla köyhä, tämänpäivän onnellinen huomenna onneton. On ainoastaan yksi, joka varmasti voi aarteensa pitää: hauta.
Kun ihmiset saarnan päätyttyä poistuivat kirkosta, tulkitsi muuan kuulijoista varmaankin yleisön suurimman osan ajatuksen lausuen:
"Siinä pojassa asuu Herran henki."
* * * * *
Tämän omastakin mielestänsä onnistuneen ensi kokeen kannustamana Nehe päätti ruveta lukemaan saarnatutkintoa. Mutta samalla sisältyi päätökseen annos loukatun ylpeyden sekaista uhmaakin: hän tahtoi Helmille näyttää, mihin hän kykenee. Rakkaus entiseen morsiameen ei ollut hetkessä kokonaan pois puhallettu. Mutta Nehe ei ollut niin meltoa ainesta, että hän murheensa masentamana olisi jäänyt veisaamaan hedelmättömiä valitusvirsiä ensi lempensä kyteville raunioille. Vastoinkäyminen päinvastoin kannusti häntä tässä pyrinnössään ja antoi voimaa tuleviin ponnistuksiin. Olipa hän lisäksi näkevinään siinä kaitselmuksen pikkusormen viittauksen uuteen kutsumukseensa, sysäyksen saarnastuolin korkeutta kohti.
Kuin loppuselvitykseksi suunnitteli Nehe Helmille lyhyttä kirjettä. Palauttaen saamansa kuivahkot rakkauskirjeet ja pyytäen omiansa takaisin hän siinä aluksi onnitteleisi Helmiä näköjään sydämellisesti uuden valinnan johdosta ja sanoisi hänkin lähemmin harkittuaan tulleensa sellaiseen käsitykseen, että näin muuttunut asiaintila on onneksi heille molemmille. Sitten lopuksi ikäänkuin sivumennen huomauttaisi: Minä täällä Lohilahden seurakunnassa olen vain pappina, mutta minä en tiedä, mikä se sinun… ei: Teidän sulhasenne mahtanee olla.