Määräaikana Nehe oli jälleen piispan luona, tällä kertaa hänen virkahuoneessansa. Hän laski opettajatodistuksensa sekä seurakuntansa rovastin antaman saarnalupalipun ja suosituspaperin kumartaen sielujen ylipaimenen eteen pöydälle. Piispa silmäili ensin seminaaritodistusta ja hymähteli tyytyväisenä itsekseen. Mutta kun hän sitten otti käteensä rovastin antamat paperit, muuttui hänen haahmonsa.
"Mitä tämä on! Te olette saarnannut minun luvattani — kirkossa — olette noussut saarnastuoliin… Kauheata!… ja miten on ymmärrettävä, että rovasti, minua kuulematta, on antanut teille luvan saarnata… Tämä on — tämä on kirkkolain rikos", pauhasi piispa.
Jo nyt taisi tulla tupen rapinat, ajatteli Nehe. Mutta kun hän sitten tuumi toisekseen, että eihän tuo karilas hänelle muuta mahtane kuin korkeintaan potkaista ovesta ulos, kysäisi hän suutahtaneena melko ponnekkaasti:
"Salliiko herra piispa kuulla toistakin puolta?"
"No mitä teillä on sanomista — puhukaa."
"Omasta sisäisestä halustani, seurakuntalaisten ja rovastimme pyynnöstä olen tullut pyytämään herra piispalta tutkintoa vain sen vuoksi, että en tahdo mennä varkain, vaan ovesta lammashuoneeseen. Kun tulin opettajaksi Lohilahteen, jossa on kirkko, mutta ei pappia, näin siellä raamattuja ristiinnaulittuina petäjien kylkiin, kirkon rappusilla pelattiin sunnuntaisin korttia, juotiin viinaa ja kirottiin. Pyytäisin nyt herra piispalta kysyä: Onko tällainen pimeyden ruhtinaan palvelus parempi kuin veisata virsiä ja puhua jumalansanaa kirkossa?… Muuten — minun taikinani ei tästä virasta suurin sakene, niin että kyllä minä voin lähteä poiskin, ja karkkoutuneet kortinpelaajat saakoot minun häiritsemättäni palata loukoistansa kirkon portaille rauhassa palvelustansa jatkamaan."
Nehen lyötyä tämän valttinsa pöytään katsoi piispa häneen jo melkoista suuremmalla arvonannolla kuin äsken.
"No, no… älkää menkö. Minä lupaan tutkinnon. Mutta tietäkää, että se tulee olemaan teille kova pähkinä. Te viivytte täällä ainakin yhden kuukauden", sanoi piispa.
"En voi", epäsi Nehe.
"Miksi ei?"