Kerran keväisenä aamuna tuli pari köyhää mökkiläistä, Nuotta-Kusti ja Tiihosen Ananias, koulun keittiöön. Nuotta-Kusti kantaa roikotti viittä suurta, kiduskansista vitsaraksiin pujotettua haukea selässään. Opettajan alkaessa kaivaa rahakukkaroa taskustaan teki Kusti torjuvan liikkeen kädellään.
"Ei mitään, ei mitään. Kalat on jo maksettu."
"Kukas ne olisi maksanut? Ei kai Kristiina?"
"Ehee!… Ei siihen Ristiinan varaisuus riitä. Kyllä niistä on opettaja itse etukäteen maksun suorittanut", sanoi Kusti.
"Enpä minä muista Kustille mitään etumaksua antaneeni", väitti Nehe yhä.
Kusti nyökkäsi opettajalle päätään ja räpsäytti silmiään.
"Olisi vähän kahdenkeskistä."
Nehe pyysi miehen kahville kamariinsa.
"Nähkääs, minä olin velkaa Remulan isännälle — tunteehan opettaja rikkaan Remulaisen — neljäkymmentä viisi markkaa. Mutta kun köyhänä en voinut sitä määräaikaan maksaa, riiteli hän oikeuden tuomion ja myytti ryöstöhuutokaupalla saatavastaan minun ainoan lehmäni, huutaen sen itse. Ennen toimituksen loppua hiivin minä salaa pyssyineni väijyksiin sen metsäpolun varteen, jota myöten hän oli kotiinsa palaava. Kun Remulainen sitten Kaunikkiani taluttaen tuli kohdalleni, tähtäsin minä häntä suoraan sydämeen, mutta sallimako lie pistänyt sormensa väliin, että nalli ei ottanut tulta. Aikeeni ei siis onnistunut sillä kertaa, mutta sydämeeni jäi edelleen verinen viha, ja minä etsin vain uutta, sopivaa tilaisuutta kostaakseni. Sainpa sitten viime sunnuntaiaamuna vastustamattoman vetämyksen kirkkoon ja kuulin opettajan viidettä rukousta selittäessään sanovan, että jollei suurin vihamiehesi tule ylimmäksi ystäväksesi, niin sielusi joutuu helvetin tuleen. Niistä sanoistanne sain niin kipeän piston tunnolleni, että… vieläkin… Taisi opettaja huomatakin?"
"Minä kyllä näin kirkon penkissä istuvan erään miehen, pää kumartuneena kirjalaudalle ja hartiat hytkäen. Tekö se olitte?"