Nehen täytyi itsellensä myöntää tuon omituisen lahjoittajan johtopäätöksissä olevan jonkinlaista kirjoittamatonta oikeuttakin. Mutta kun teko itsessään oli selvä varkaus, kehotti hän Ananiasta menemään tunnustuksille ja anteeksipyynnöille, luvaten itse suorittaa kalojen hinnan.
Useimmin tällaiset kahdenkeskiset omantunnon asiat jäivät asianomaisten itsensä salaisuudeksi. Mutta sattuipa kerran tapaus, joka julkisuuteen tulleena nosti Nehen kansan silmissä tietäjän tasolle.
Eräänä harmaana syyslauantaina, kun Nehe koulutyön päätyttyä tuli luokkahuoneesta kamariinsa, oli siellä häntä odottamassa kolme tuntematonta, hieman synkännäköistä miestä, lakit lattialla tuolien vieressä. Tervehdittyään kysyi hän, mistä vieraat ovat kotoisin.
"Tuolta ollaan Kotkatsalon sydänmailta. Minä olen sen Pukkimäen isännän nimellinen, tämä tässä on Keukkamäen Mooses ja tuo toinen Rämekorven Juoseppi", esitteli muuan miehistä.
"Onko teillä minulle asiaa tai muutenko olette vain taloon poikenneet?" kysyi Nehe.
"Onhan sitä olevinaan vähän asiankin nimellistä. Pyytäisin opettajan lähtemään mukaani sanan väellä häätämään niitä meidän hyyryläisiä vähän loitommalle", kävi Pukkimäen mies kiertelemättä asiaansa.
"Hyyryläisiä?"
"Joo. On kai opettaja kuullut mainetta Pukkimäen piruista?"
"Vai niillä asioilla!… Olen minä niistä kulkupuheita kuullut, mutta nythän tapaan kerrankin miehen, joka voi kertoa omia näkemiään ja kuulemiaan. Onko siis totta, että teillä majailee moista väkeä?" kysyi Nehe.
171