"Eipä sitä voi valheeksikaan ajaa. Saisivathan siinä olla edelleenkin, yksissä lämpimissä, kun osaisivat olla siivolla. Mutta nyt syyspimeitten tultua ne ovat jälleen alkaneet harjoittaa kaikenmoista ilkivaltaa ja kiusantekoa, jospa siinä sivussa viatonta vallattomuuttakin."
"Minkälaista vallattomuutta?" uteli Nehe.
"Kun tässä muuannakin iltana menin kylpemään, niin nuo ylenannetut olivat asettaneet saunan lauteille istumapaikalleni särkyneen pullon pohjapuoliskon, jonka teräviin särmiin istuin takalistoni verille. Kerran tuvassa maata ruvettuamme heittivät kanaljat uunille kuivamaan viemäni päreet lattialle, ja kun suuttuneena nakkasin ne takaisin uunille, tulla rämähtivät päreet kahta kiukkuisemmasti jälleen alas. Liekö kakaransa heilläkin, en tiedä, mutta ei luulisi vanhojen pirujen viitsivän rakennella öisin hiillosporosta lasten leikkiteitä ristiin rastiin tuvan lattialle eikä ottavan vaivakseen nakuttaa eräässä vanhassa pärekopassa yötä päivää kuin seinäsepät. Vaikka ei varsinaista vahinkoa, ovat ne vuosien kuluessa tehneet monta muuta kujetta ja ilvettä. Siltä varalta, että opettaja ehkä epäilisi minun puhuvan tuulen tuomia, olen ottanut todistajiksi mukaani nämä kaksi jäävitöntä vierastamiestä. Kerrohan sinä, Juoseppi, opettajalle se hevosjuttu."
"Niin", alkoi Juoseppi. "Kun minä viime talvena eräänä iltapäivänä ajoin Pukkimäen pihaan ja sidoin hevoseni alassuin käännetyn reen jalakseen, siunasin minä itseni ja huokasin: 'Herra, anna luontokappaleenkin rauhassa seista.' Samassa ajaa karautti pihaan tämä Mooses, kiinnitti hevosensa marhaminnan saman reen jalakseen ja manata tärskäytti: 'Oletpa pirkeleen menninkäinen viisas, jos tuon solmun aukaiset.' — 'Älä huoli kiroilla', varoitin minä tätä naapuriani. Menimme sitten yhdessä tupaan. Siellä jonkun aikaa oltuamme menivät lapset hevosiamme katsomaan. Ei aikaakaan, kun rappusilta alkoi kuulua heidän naurun kikatustansa. Minä menin lapsilta tiedustamaan, mikä heitä naurattaa. — 'Niin, kun viisi kerjäläispoikaa napraa Mooseksen hevosen marhamintaa auki. Niillä on kaikilla hirveän suuret suut, yhdellä on semmoiset kompurajalat, varpaat sisään päin, ja se ontuu pahasti vasemmustaan. Vähäväliä ne vilkuilevat tänne päin', sanoivat lapset."
"Näittekö te itse niitä kerjäläispoikia?" tutkaisi Nehe.
"En, minä en nähnyt mitään erikoista", sanoi Juoseppi.
"Opettaja ei taida tietää, että ne näyttäytyvät silmin havaittavasti vain lapsille", huomautti Pukkimäen isäntä.
Juoseppi jatkoi:
"Palasin tupaan ja kehoitin Moosesta olemaan valppeella hevosestaan. Mutta tämä ei muuta kuin alkaa nauraa höröttää. Pian sen jälkeen ryntäsivät lapset tuvan ovelle huutaen: 'Mooses hoi, hevosenne menee pellolla!' Tämä kaappasi rukkasensa ja lähti juosten tavoittamaan tammaansa. Minä jäin lasten kera rappusille. — 'Missäs kerjäläispojat nyt ovat?' kysyin. — 'Ne seisovat rinnakkain Mooseksen reen jalaksella, paitsi liikkaava, jonka ne hätyyttivät seisomaan toiselle jalakselle yksin… Hei!… Katsokaa, nyt ne kaatoivat reen ja liikkaava lensi nurinniskoin hankeen… Nyt kampesivat jaloista Mooseksenkin kumoon ja nauravat — nauravat — niin että suut ulottuvat ihan korviin asti.'"
"Mitäs te näitte?" kysyi Nehe.