"Minä näin vain reen kaatuvan ja miehen tuuskahtavan suulleen. Pellolta tullessaan Mooseksen ei tehnyt enää mieli poiketa Pukkimäkeen. Tämän täyttä laukkaa ryykyyttäessä kotiinsa kysäisin taas lapsilta, minne pojat ovat menneet. — 'Ne ovat nyt teidän hevosenne ympärillä', vastasivat he. Lie Pollekin jotakin nähnyt, koskapa korvat olivat luimussa ja se viskeli vihaisesti päätään sivuille, niinkuin hevosen on tapana ruoilleen tungeksivia sikoja hänkiä. Lähdin kävelemään Pollen luokse ja likelle tullessani karmaisi ihoani samantapainen kylmä ilmavyöhyke kuin tuntee kesäisenä yönä alavia maita kulkiessa tai uidessa lammessa, jonka pohjassa kuohuu kylmiä lähteitä. — 'Herra auta ja varjele', siunasin, taputin Pollea rauhoittavasti kaulalle ja tiedustin taas poikien olinpaikkaa. — 'Ne istuvat nyt tuolla havukasalla karjapihassa, ja se liikkaava pui teille vihaisena nyrkkiänsä.' Vihdoin salaperäiset kerjäläispojat katosivat lastenkin näkyvistä."
Nehe ei oikein tiennyt, pitikö hänen uskoa vai olla uskomatta miesten puheita. Mutta kun kieltäytyminen voitaisiin selittää pelkuruudeksi, piti hän parhaana mukautua ja lähteä raamattu kainalossa Kotkatsalon sydänmaille Pukkimäen piruja häätämään.
* * * * *
"Herran terveeks, Herran terveeksi Piti piipahtaakseni taas Ristiinaakin katsomaan, kerran pitkästä aikaa", tervehti Otteljaana tulla luikahtaessaan notkeana kuin ankerias koulun keittiöön.
"Eihän tuosta ole vielä kuukauttakaan kulunut, kun Otteljaana täällä viimeksi kävi… Ja mitäpä silmän ruokaa tällaisen luukasan katsomisesta lienee", pisti Kristiina hampaansa kolosta.
"Yhäti se luukasa vain sen mielessä malkuttaa, vaikka on jo aikoja vierinyt siitä, kun vahingossa tulin Ristiinan varpaalle astuneeksi. Mutta sehän näyttääkin nyt viime aikoina kalkkoneen ja maihevoituneen. Kas noin — hm! Lanteet hyllyvinä hetteinä lainehtien, punaisissa poskissa ja kaksissa leuoissa se siinä hellansa edessä kiepsahteleikse kuin pappilan ruustinna. Vaikka eihän tuo ole kumma eikä mikään, kun on käsissä koko Lohilahden tavara ja hyvyys. Sanoppas, mitä ne ihmiset oikein tänne tuovat."
"Mitäkö tuovat?… Kaikkea mitä käsistään irti saavat: maitoa, voita, kaloja, lintuja, lihaa, jauhoja, munia, marjoja, sukkia, paitoja — niin että sille tavaran paljoudelle ei tahdo tiloja riittää. Kerrankin oli aitassamme yht'aikaa neljäkymmentäkahdeksan suurta uutislimppua ja kaksi suurta säkkiä villoja tupaten täynnä."
"Voi hyvänen aika! Eivätkö ne homehtuneet tuoreet lämpimäisleivät, ennenkuin ehditte ne makoonne haudata?"
"Eivätpä joutaneet homehtumaan. Oli monta suuta syömässä: kaiken liian leivän jakaa opettaja köyhille koululapsille."
"No sillä lailla! Mutta nyt ne vasta alkavatkin oikein paroina tänne tavaraansa kantaa."