"Minä olen pessyt siksi monta ruumista, että minä en pappienkaan puheista usko juuri muuta kuin nämä sanat: Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman."

"Sinua jumalatonta!… Mitäs minun pitikään?… Niin, oli ollut jo pilkkoisen pimeä, kun opettaja silloin lauantai-iltana ehti Pukkimäkeen. Hänen tulonsa edellä olivat pahat olleet tavallista rauhattomampia, niinkuin olisivat aavistaneet, mitä tulossa on. Opettajan astuttua sisään ja leväytettyä raamattunsa auki tuvan pöydälle oli tullut joksikin aikaa niin hiiskumaton hiljaisuus, että oli arveltu pahojen jo säikähtäneinä lähteneen. Mutta se oli ollutkin hiljaisuutta ukkosen edellä. Mikäli lapset olivat nähneet, olivat menninkäiset olleet uunilla vilkkaassa neuvottelussa; siinä oli ollut leveitten suitten kuisketta ja mustain silmäin vilkettä. Kun ne sitten päämiehensä viittauksesta olivat tehneet odottamattoman äkkirynnäkön ahdistajaansa kohti, oli opettaja horjahtanut penkille istualleen kuin myrskyn kaatamana ja tullut kasvoiltaan kalpeaksi kuin haavanlastu. Kaapaten raamatun käteensä oli hän kuitenkin pian ponnahtanut pystyyn ja pöydän päässä ylväänä seisten alkanut manata pahojahenkiä alimmaisiin paikkoihin. Hännät koipien välissä olivat paholaiset leiskahtaneet jonkun verran kuin keppiä saaneet ärhentävät koirat, mutta hyökänneet uudelleen kerta toisensa jälkeen. Kuta kauheammaksi rienaajien raivo oli käynyt, sitä voimakkaammin oli opettaja heiluttanut sanan säilää. Hyppien kohona, silmät tulena leiskuen ja kasvot kiehuen mustanpuhuvina hän oli siinä pöydän päässä ollut peloittava kuin loveen lankeava tai niinkuin Herran Seepaotin viha. Sitten oli syntynyt pitkä välirauha, jolloin kumpikin taisteleva puoli sai aikaa vetää henkeänsä.

"Vaan annappas olla. Kun kello seinällä vähäistä ennen puoliyötä oli nostaa korauttanut lyömähakansa, olivat pahat muuttautuneet mustiksi linnuiksi ja tehneet viimeisen, kaikkein raivoisimman ryntäyksensä. Aluksi oli muuan räpsäyttänyt siivellään pöydällä palavan kitupiikin sammuksiin, ja pilkkopimeässä tuvassa oli syntynyt semmoinen siipien havina ja vinkuna kuin kaiken maailman linnut olisivat siellä lennelleet. Mutta sen myrskyn yli oli opettajan ääni pauhannut pimeydessä kuin pitkäisen jylinä öisessä pilvessä… Ja kuulehan vielä suurinta ihmettä."

"Nä, nä — kuullaan, kuullaan."

"Kamppailun kuumimmillaan ollessa on lasten pitänyt nähneen opettajan pään ympärille ilmestyneen kirkkaan valon. Ja aina kun mustat linnut olivat ympäröivästä pimeydestä hyökänneet siihen valokehään, olivat ne kipeästi parahtaen nykäisseet koukkuiset kotkankyntensä takaisin kuin tulesta ja jotkut pudonneet käpertyneinä alas kuin palavaan kynttilään lentäneet kärpäset. Kun kello minuutin, parin kuluttua oli heläyttänyt ensimmäisen kahdentoista lyöntinsä ja Herran pyhä sapatti astunut sisään, oli pahojen voima siinä hetkessä lamautunut. Hirveällä ryskeellä olivat ne voitettuina lähteneet tuvasta, mutta samalla oli tallista alkanut kuulua hevosen potkimista ja pian sen jälkeen navetasta lehmien ammumista. Oli otettu tuli ja menty katsomaan, mikä elukoita vaivaa. Hevonen oli vavissut vaahdossa pilttuussaan ja mökin molemmat lehmät oli päästetty irti kytkyistään, solmittu häntäjouhista yhteen ja kierretty oljista köynnöskoristeita kuin mitäkin kruunuja niiden sarviin. Sitten oli ollut täysi rauha Pukkimäessä. Mutta vasta aamuhämärissä oli häädettyjen päämies lähtenyt, ja se kuuluu venyttäneen itsensä niin hirmuisen pitkäksi, että yhdellä askeleella oli harpannut pellon yli."

Otteljaana vaikeni tuokioksi.

"Niin, niin… joo, joo… Se on nyt tämän tapauksen lyömänä tullut uskoon koko Lohilahden kylä. Lukee sanaa ja laulaa hojottelee virsiä. Ja parannus, parannus olisi ajoissa Ristiinankin tehtävä: se pitkä piru kuuluu ottaneen sen roima-askeleensa tänne kirkonkylään päin… Hämärtämään rupeaa — lähteä pitää. Halleluijaa."

XII.

Kuta runsaammin Nehelle "saatavia" tuotiin, sitä enemmän hän laihtui. Lanttoiset kasvot kävivät harmaankalpeiksi, sinisten renkaitten ympäröimät silmät painuivat syvälle kuoppiinsa ja niiden kiiluva katse näytti olevan suunnattuna sisälle päin. Lisäksi hän oli tullut niin hajamieliseksi, että saarnatessaan unohtui usein pitkäksi ajaksi tuijottamaan jonnekin, kunnes kuulijain hermostuneet ryähtelyt herättivät hänet haaveistansa. Koulussa hän saattoi väärästä vastauksesta tai muusta yhtä vähäpätöisestä syystä tulistua niin holtittomasti, että kasvot kahahtivat mustanpuhuviksi ja hän kadotti tuokioksi puhekykynsä, kyeten vain änkyttäen purkamaan kiukkuansa. Mutta melkein samassa hetkessä hän oli jo valmis kyyneleet silmissä pyytelemään oppilailtaan anteeksi kiivastumistansa. Kun aterioidessa veitsi tai haarukka sattui kalahtaen putoamaan lautaselle hänen vapisevista käsistään, vaikutti se niin sydäntä vihlaisevasti, että hän voihkaisten ponnahti kohoksi istuimellaan.

Mikähän sitä opettajaa vaivaa? kummasteltiin kylällä. Ei se kyllä ole tautiansa valitellut, mutta jotakin hiljalleen hivuttavaa siinä täytyy olla. Hörisihän se Otteljaana tässä taannoissa syksynä, että opettajalla pitäisi olla morsian. Olisiko saanut rukkaset ja niitä yhä sureksii. Vaikka eihän tuon luulisi tuonkaan… onhan tätä nyt, hameväkeä — jos yksi jättää, ottaa toisen.