Kristiina oli ihan onneton.
"Mikä opettajaa oikein marrastaa, kun ei syö juuri nimeksikään? Vai enkö minä ehkä osaa laittaa tarpeeksi suun mukaista ruokaa?" kyseli hän kerrankin, huomatessaan Nehen päivällisaterian melkein koskemattomaksi.
"Mitähän lienee — unettomuutta", sanoi Nehe.
"Unettomuutta se kyllä on. Kuulin tässä eräänäkin yönä opettajan vierashuoneessa puhuvan niinkuin jollekin toiselle. Mutta ei kai siellä ollut ketään vierasta?"
Nehe hiukan punastui ja tuli hämilleen.
"En siellä tietääkseni ole ollut minäkään."
"Eikö!… No sitten opettaja puhuu ja liikkuu unissaan."
"Voi olla. Onko Kristiina useinkin huomannut sellaista?"
"Hyvin usein. Eikähän opettajasta viime aikoina ole oikein saanut selkoa, milloin päivälläkään liikkuu valveillaan, milloin unissaan. Mutta niinpä onkin opettajan suorittava itsensä lääkäriin ja hyvin joutuun — voin neuvoa — olen minä siksi monta ruumista pessyt."
Nehen selkää karmaisi kylmä väre. Hän myönsi Kristiinan olevan oikeassa.