Ummehtuneessa, tupakansavuisessa ilmassa oli pistävä viinan katku. Anni asetti kädet ristiin niskansa taakse, povi nousi ja laski, ja kasvot kääntyivät kattoa kohti hänen riipaistessaan keuhkoihinsa turmeltunutta ilmaa.
"Voi, hyvä Ju-ma-la!"
Riisuttuaan rutistuneen morsiusruununsa, riekaleiksi repeytyneen harsonsa ja tahrautuneen hääpukunsa Anni ryömi häävuoteeseensa, kääntyi seinään päin ja kätkeytyi kokonaan huppuun peiton alle. Hetken kuluttua alkoi peite hartioitten kohdalta nytkähdellä ja sen alta kuulua katkonaisia itkun tyrskähdyksiä.
Heikki torkkui yhä pöydän ääressä. Yhtäkkiä hän tunsi kurkkuunsa tunkeutuvan kuin tulpan, joka pyrki salpaamaan hengen kulun. Hän kompuroi uunin luo ja pidellen molemmin käsin rintaansa koetti kakoa tulppaa pois. Pitkien ponnistusten perästä tuntui kuin rinnassa olisi jotakin ratkennut, ja uunin edessä olevaan kuusenhavuilla täytettyyn sylkylaatikkoon tuli suusta lämpimältä tuntuva suihku. Heikki haki pöydältä kynttilän ja tarkasteli sen huojuvassa valossa ysköstä. Anni kohotti päänsä peiton alta ja katseli itkettyneillä silmillään uunin edessä seisovan aviomiehensä puuhia.
"Mitä se on?"
"Ve-ve… verta."
VIII
Syyskuun aurinko ei ollut vielä noussut Terttuvuoren takaa, kun Heikki eräänä aamuna — kiireimpien syystöitten ollessa jo ohi — käveli vuorta kohti metsäpolkua pitkin, eväskontti selässä, pyssy olalla ja kirves kainalossa. Nauhassa rinnan päällä kalisivat ampumatarpeet kuin taikakalut: ruutisarvi, luinen ruutimitta ja pari pientä nahkapussia luoteineen ja nalleineen.
Peni, pieni ruskea lintu- ja oravakoira, hyppi lähtiessä isäntänsä rinnoille, ulvahteli ilosta ja vavisten metsästysintoa laukkasi nuolena korven hiljaiseen kohtuun.
Etäältä Terttuvuoren juurelta alkoi jonkun ajan kuluttua kuulua haukuntaa. Heikki pysähtyi ja kuunteli. Raikkaana syysaamuna haukunnan synnyttämä raiku kuulosti metsästäjän korviin kuin papin saarna kaikuvassa kirkossa, jossa ei sanoja eroita. Tyyntä ja tasaista, ikäänkuin viihdyttävää oli Penin ääni, ei äkäisen ärhentävää ja kiljuvaa, kuten oravaa haukkuessa. Heikki ryhtyi suusta ladattavan luodikkonsa panostamiseen kuin johonkin pyhään toimitukseen — kuolema on pyhää, ja pyssy puhuu kuoleman kieltä. Lähti sitten puolijuoksua rientämään haukuntaa kohti ja likelle tultuaan alkoi tarkastaa tilannetta. Suuren, yksinäisen petäjän juurella haukkui Peni, häntä heiluen kuin ystävälle, silmät värähtämättä luotuina petäjään, jossa Heikki ei kuitenkaan huomannut mitään ammuttavaa. Pysytellen tarpeellisen välimatkan päässä hän lähti konttaamaan, kunnes sai näkyviinsä ison urosmetson. Istuen oksalla puolipuussa, alas kurkoitetun kaulan höyhenet pystyssä kuin harjakset lamppuharjassa, se sähisi kuin käärme, väliin aina puraisten nokkaansa, niinkuin viilalla olisi terästä karauttanut. Näytti kuin se aikoisi iskeä vainoojansa kimppuun, joka oli tullut sen aamiaisrauhaa häiritsemään.