Laukauksen pamahdettua kuului vuoren kalliorinnasta kuin haavoitetun metsän jättiläisen vihainen ärjähdys. Sen jälkeen niinkuin joku olisi lentänyt nopeasti sydänmaan yli ja surkeasti valittanut mennessään yhä hiljenevällä äänellä. Sen vaiettua kuului vielä jostain epämääräisestä kaukaisuudesta kuin kuolevan lapsen viimeinen voivahdus.
Metso oksallaan nykäisi nopeasti päänsä ylös ja räpsäytti kerran siipiään kuin lentoon lähteäkseen, mutta kadotti tasapainonsa ja putosi jymähtäen petäjän juurelle, jolloin Peni iski siihen terävät hampaansa.
Heikki katkaisi koiralle metson jalan, pisti kuusenhavun linnun nokkaan mätänemisen estämiseksi ja lähti saaliineen kapuamaan vuoren kukkulalle. Sinne päästyään hän istuutui kaatuneen hongan rungolle ja pani tupakaksi.
Aurinko oli jo noussut, ja sen kultainen kimmellys välkkyi Raitajärven pinnalla. Rannoilla siellä täällä kyyhötti harmaita töllejä pienine pelto- ja niittytilkkuineen. Erään tuvan katolta kohosi vaalea savu taivaalle — Tissulan Maija siellä kai jo aamukahviaan keittelee, arveli Heikki — ja riihestä kuului varstan kolketta. Järvellä ruohikon rinnassa näkyi yksinäinen vene, Lohi-Lassi siellä on kai pyydyksiään kokemassa. Hän vilkaisi omaankin kotiinsa. Sieltä ei huomannut elonmerkkiäkään, Kiljuvankoski vain töyrään alla valkoisena kohisi.
Heikki suuntasi katseensa ulommaksi. Siellä välkkyi toisia järviä ja näkyi vuoria vuorten takaa — tummansinisiä, vaaleansinisiä, ja kaukana näköpiirin äärimäisellä rajalla häämöitti vuoria, jotka olivat valkeita kuin lumi missä asti lienevätkään, toisissa pitäjissä. Hänen mieleensä hiipi nyt kuten usein ennenkin kumma kaipuu päästä pois täältä Korvenkylän takamailta. Pois jonnekin kauas, näkemään, minkälaista on maailma noiden valkoisten vuorten takana — vaikka Amerikkaan asti. Onhan täältä Korvenkylältä moni muukin sinne mennyt ja mukaansa houkutellut. Ja kun he joskus vuosien kuluttua ovat tulleet käymään täällä kotipuolessaan, niin ne — entiset renkimiehet — ovat olleet kuin suuria herroja: kalossit jalassa, kovat kaulassa, koppahatut päässä ja taaloja taskut täynnä. Mutta kauan ne eivät ole täällä enää viihtyneet, pian ne ovat takaisin menneet. Täällä korvessa saat raataa päivästä päivään, vuodesta vuoteen, etkä siitä sen rikkaammaksi tule. Ja elämä on yksitoikkoista ja harmaata kuin nuo kurjat töllit tuolla. Siihen vanhenet, kunnes viimein kuolla kupsahdat mustaan tupaasi kuin elinkautinen vanki koppinsa nurkkaan… Vaan minne tästä nyt enää meni, kun tuli akoituttua. Olisivat joutaneet olla tekemättä nekin kaupat — ja jos näin silloin, minkä nyt, niin tekemättä ne olisivat jääneetkin. Mutta kun ihminen on sokea, niin se on sokea, ja mikä on tehty, se on tehty — siinä se… Vaan toisekseen, eikö lie paras näin, kuin on. Eivätkö vain liene nuo valkoiset vuoret, jotka tänne niin kauniilta häämöttävät, samanlaista avolouhua kuin tämänkin Terttuvuoren rinne sille, joka niitä läheltä katselee… Ja miten sen lienee tuon rintanikin laita — olisiko minussa enää menijääkään?
Hän jatkoi kulkuaan sydänmaata kohti, korjaillen ja viritellen linnunpyydyksiään, joita oli kymmenittäin sen puolen riistarikkailla saloilla: loukkuja, luttosia ja jouhipermiä karjan poluilla ja lintujen urilla. Oli jo iltapäivä, ennenkuin hän ehti eräalueensa äärimäiselle rajalle, Piilolammelle ja sen lähellä olevalla Hitonhaudalle.
Hitonhauta on syvä maanhalkeama pystysuorin kallioseinin. Laskeuduttuaan sen toisesta päästä johtavia luonnon muodostamia kiviportaita myöten haudan pohjaan, jossa asuu ainainen hämärä ja kasvaa suuria sananjalkoja ja kallioyrttejä, Heikki tunsi sydämessään pelon ja kunnioituksen tapaista hartautta kuin kirkossa. Hän oli kuullut vanhojen ihmisten tarinoivan, että Hitonhaudassa asuu ankara haltia, joka ei salli kujeiltavan asunnossaan. Niinpä oli kerran muuan Hitonhautaa katsomaan tullut herra, joka ei ollut uskonut haltioihin, ampunut pyssyllään haudan pohjassa. Mutta kun laukauksen synnyttämä kaiku ei ollut lakannut kuulumasta, vaikka hän oli kauan odottanut, oli herralle viimein tullut hyvin kiire lähtö.
Kerran olivat muutamat haltian tapoja tuntemattomat kujeilijat yhteisvoimin vierittäneet ison kiven äyräältä alas hautaan. Mutta kivi ei ollut lakannutkaan vierimästä, ikäänkuin haudassa ei olisi ollut pohjaa ollenkaan. Nopea oli tullut lähtö näillekin, mutta sitä kiven vierimisen jyrinää he olivat kuulevinaan korvissansa vielä viikkokausia jälkeenpäinkin.
Noin sylen korkeudella pohjasta lukien on Hitonhaudan seinässä musta, ammottava aukko, joka on kallion sisään johtavan käytävän suu. Jossain siellä pitäisi itsensä haltian asua. Kerran oli muuan huimapää varoituksista huolimatta lähtenyt tuohustulen valolla konttaamaan käytävää vuoren sisään, tutkiakseen, kuinka pitkälle se ulottuu. Miehen aikansa kontattua oli käytävä viimein loppunut ja hänen eteensä auennut luola, suuri kuin kirkko. Siellä oli kuulunut kummaa vinkumista, niinkuin myrskyllä auki olevista pelleistä. Tulen liekki oli kääntynyt sisäänpäin kuin vetoiseen uuniin, ja kasvoillaan oli mies tuntenut jääkylmän viiman.
"Hei!… pellit kiinni!" oli hän kiljaissut.