"Hei! hei! hei!" oli ärjytty vastaan luolan kaikilta tahoilta.
Mustia yökköjä oli vilahdellut parvittain valkean ohi, ja viimein oli muuan lepakko räpsäyttänyt nahkasiivellään tulen sammuksiin. Näkemättä mitään oli mies säkkipimeästä luolasta kuullut vain siipien suhinaa ja outoa vinkumista. Hän oli lähtenyt konttaamaan takaisin, eksynyt sivukäytäviin ja luullut jo viimeisen hetkensä tulleen. Viimein oli alkanut kumottaa jostain kaukaa heikko valo kuin tähti mustalta taivaalta. Kun mies sitä johtonaan pitäen oli lopulta osunut käytävän suulle, sammunut tuohus kädessä, oli hän ollut kasvoiltaan lumivalkea ja saamatta sanaa suustaan huitonut käsillään kuin hullu.
Mutta Heikki oli kuullut myös, että haltia on hyvä, kun antaa hänen olla rauhassa eikä rupea konstailemaan. Katseltuaan ja ihmeteltyään hautaa, jossa hän ei ollut taas vuoteen käynyt, Heikki meni Piilolammen rannalle ja huusi koiransa luokseen. Hän otti kontista eväänsä ja teki itselleen voileivän, hivauttipa harmaakseen voita Peninkin palaselle. Tuohilipolla otti hän lähteestä vettä palan paineeksi. Peni lipaisi lähteen laidasta kielellään.
Siinä leipäänsä pureskellessaan Heikki katseli kiiltävää leikkauksen jälkeä kannikassa. Siinä oli "tina" pohjalla, se karvasteli kielellä ja kangersi kurkussa alas mennessään. Mutta ei se karvastellut vain sentähden, että oli likilaskuista. Sen syöminen tuntui vastenmieliseltä sydämellekin — siksi, että se oli Annin leipoma… Mutta nieltävä ne on nyt kaikki, karvastelkoot ja vihoitelkoot sitten suussa tai sydämessä — kun se kerta on tullut otetuksi. Hän laski leivän kontin päälle voivakkasen viereen ja alkoi ajan kuluksi katsella kahta lammen pinnalla uiskentelevaa kaakkoa, ajatuksen kulkiessa omia teitään.
– Luulisi noidenkin ymmärtävän itselleen hupaisamman asuinpaikan valita — varaa kyllä olisi. Mikä kumma kaipuunsa heitä vetänee joka kesäksi tuohon lammen putamaan, jonka vesi on mustaa kuin terva ja joka on niin syvä, ettei määrää mitään. Vaan oma on luontonsa kullakin. Ja siksi toiseksi: hätäkö niiden on ollessa täälläkin. Lihovat kuin porsaat, ja ruokaa kihisee nokan edessä puuronaan kuin keittopadassa, — särkiä ja kuoreita. Nehän ne Korvenkylän pakolaiset kuuluvat kaloja ennen vainoaikoina lampeen istuttaneen… On ne nekin olleet aikoja elettäviä. Tuolla rannalla näkyy vielä hiiltyneitä jätteitä niiden piilopirtistä. Vaan eivät liene tosia kaikki vanhain jutut — niinkuin sekin, että täällä Piilolammen rannoilla on syysöinä nähty tänne siunaamattomaan maahan sota-aikoina haudattujen pakolaisten henkien rauhattomina kuljeskelevan, siniset tulet kädessä…
Syötyään Heikki kallistui pehmeään sammalistoon pitkäkseen. Hän aikoi vain hiukan levähtää ja lähteä pian paluumatkalle, ehtiäkseen kotiin ennen pimeän tuloa. Mutta aurinko heloitti lämpimästi kuin heinäkuussa, ja raukaiseva väsymys herpaisi jäseniä. Hän nukahti, ja heräsi vasta kun oli jo pilkkopimeä yö. Käsin koettelemalla hän löysi tavaransa ja lähti varoen kulkemaan kotiinsa päin. Harhailtuaan tiettömiä taipaleita hän kuuli edestään hiljaista litinää ja ennenkuin aavistikaan pudota molskahti polviaan myöten pieneen puroon, jolloin tahtomattaan päästi tukahtuneen huudahduksen.
— Joki!… Mutta eihän sellaista ole Piilolammen ja Terttuvuoren välillä. Hän tarkasti ympäristöään ja huomasi pimeässäkin, että hän oli tullut ihan oudolle seudulle. Missä hän on? Missä päin on koti, missä Piilolampi? Hän kääntyi takaisin, kompastui hätääntyneenä kiviin ja lankeili kaatuneihin puihin. Mutta eteenpäin piti mennä, eihän voinut jäädä sydänmaahan yöksi. Eräällä aholla loisti kiiltomatoja toinen toisensa vieressä.
"Onpa niitä, onpa niitä — kuin tähtiä taivaalla", lausui Heikin ääneen ajatuksensa.
Mutta hän ei tuntenut ääntä omakseen. Hänet valtasi kamala yksinäisyyden tunne, jolloin ihminen pelkää itseänsä ja luulee tulevansa hulluksi. Heikki tunsi vain, että pimeässä yössä kulkee joku hänelle vieras henkilö, mutta tiesi kuitenkin, että se kulkija on hän itse. Vapautuakseen ahdistavasta minuuden tunteesta hän koetti pakoittaa itsensä ajattelemaan muita asioita, mutta ei onnistunut irroittamaan ajatuksiaan omasta minästään. Olisi edes joku elävä olento lähellä, vaikka linnunpoikanen kädessä. Tai myrskyäisi, salamoisi ja jyrisisi ukkonen, taikka säikähdyttäisi lentoon pyrähtävä lintu veren asemilleen. Hänellä oli sellainen tunne ja entistä kokemustakin, että hän kovasti säikähdettyään voisi vapautua lumouksestaan, niinkuin painajaisen ahdistama tietää vapautuvansa, voidessaan liikauttaa jäseniään. Heikki muisti koiransa, jota hän ei ollut nähnyt sitten yhteisen aterian.
"Peni! Peni se!" hän huusi.