"Peni! Peni se!" vastasi yhtä vieras ääni jostain etäältä.
— Mokoma rakki!… Luikkii tiehensä ja jättää isäntänsä yksin sydänmaahan.
Heikki kulki edelleen kuin unissakävijä. Väliin hän uskottelikin tämän kaiken olevan vain pahaa unta. Viimein hän äkkiä pysähtyi, karkasi molemmin käsin hikiseen otsaansa ja tuijotti eteensä kuin ilmestykseen.
Tähtiä, tähtiä!… ylhäällä, alhaalla kaikkialla!… Totisesti, hän on jo täysi hullu… Mutta ei — ei sentään. Järvihän se vain olikin, jonka pintaan taivaan tähdet kuvastuvat. Mikä järvi se lienee?
Kun hän nyt jo pimeään tottuneilla silmillään katsoi tarkemmin, huomasi hän tulleensa Piilolammen rannalle samoille paikoille, mistä oli lähtenyt.
Piilolampi!… Hitonhauta!… syysyö!… Mitä?… Eikö jostakin kuulu jyrinää ja vinkumista?… Kuuluu, kuuluu — Jumala varjelkoon!… Ei, ei sentään. Sydämen jyskytystähän se jyrinä vain olikin, ja vinkuminen kiivaan hengityksen synnyttämää pihinää sieramissa… Mutta eikö tuolla rantahetteellä liiku joku — sininen tuli kädessä?… Liikkuu, liikkuu!… Jo sammui… Kas, nyt taas syttyi… Tuolla toinen… tuolla kolmas… ja tuolla, ja tuolla… Syttyy ja sammuu… noin!… noin!… Hyvä Jumala!…
Heikillä oli nyt mielenkiintoista ajateltavaa ulkopuolella itseään liiaksikin. Hänestä tuntui kuin olisi vähäväliä vedetty kylmää jääkappaletta hänen selkäänsä pitkin, jolloin aina hartioita puistatti vilun väristys ja olkapäitä veti sisäänpäin.
Pois!… pois täältä!
Hän etsi tarkan lähtösuunnan, löysi tutun polun pään ja kulki pimeästä huolimatta hiljaista juoksua eteenpäin. Hän kompastui ja lankeili virittämiinsä loukkuihin. Monet niistä laukeilivat, mutta hän ei sitä nyt pahoitellut — päinvastoin, loukut olivat kuin tienviittoja oikeaan suuntaan.
Matkan nopeasti edistyessä alkoi vastaisen taivaan rannalta sarastaa heikko valon hohde kuin kaukainen tulipalon kajastus. Sen punerrus kävi yhä selvemmäksi, kunnes Heikki näki edessään Raitajärven tuulastulet. Samalla kohahti Kiljuvankoski kuin sulkunsa avaten, ja sitä Heikki usein jälkeenpäinkin ihmetteli, että missä kumman lumeissa hänen korvansa olivat olleet, kun hän ei kosken kohinaa ennen kuullut, vaikka sen pauhu suotuisilla ilmoilla kuuluu melkein Hitonhaudalle asti.