Huomattuaan tulleensa kotilaitumille, Terttuvuorelle, yllätti Heikin äkkiä niin uuvuttava väsymys, että hän ei olisi levähtämättä jaksanut askeltakaan eteenpäin. Hiestä aivan märkänä hän heittäytyi vuoren laelle pitkäkseen ja nyt jo täysin rauhoittuneena katseli huvikseen hiljalleen eteenpäin liikkuvia, loimottavia tuulastulia. Hän vilkaisi kotiinsa päin. Se oli pimeyden peitossa kuten muutkin töllit.
— Ei ole tainnut Anni odottaakaan, vaikka niin luulin ja hätäilin. Jos odottaisi, niin olisi tuli akkunalla tuikkamassa ja eksyneelle tietä näyttämässä, että tätä kohti, Heikki — tätä kohti tule. Vaikka olisin pimeässä pudonnut luuni murskaksi Hitonhaudan pohjaan tai rantakalliolta Piilolammen pohjattomaan syvyyteen, niin ei sen vertaa, että olisi tulen akkunalle asettanut Ja vaikka sitten aikansa valvottuaan olisi itse nukahtanut, niin akkunalla tuikkavasta tulesta kuitenkin näkisin, että on se odottanut… Ja kuukauden päivät vasta on yhdessä oltu… Siitä sen näkee, että ei se minua rakasta eikä minusta välitä — eikä ole tainnut rakastaa alunperinkään. Otti, kun ei ketään parempaakaan enää saanut. Ja kuka muu hänestä olisi enää huolinutkaan — enkä minäkään, jos näin silloin, minkä nyt.
Heikin askeleet tuntuivat monesta syystä raskailta hänen lähtiessään laskeutumaan Terttuvuoren kivikoista polkua alas. Hänen tultuaan kotinsa lähelle alkoi Peni kartanolla haukkua, mutta vainuttuaan tutun tulijan se juoksi isäntäänsä vastaan, hyppi rinnoille ja vikisi, että jopas viimein tulit sinäkin. Heikin teki mieli torua ja kurittaa koiraa petturuudesta, mutta kun hän ajatteli, että Peni oli ainoa, joka oli häntä odottamassa ja ystävällisesti vastaanottamassa, niin hän rangaistuksen sijasta hyväili ja silitti koiraa. Hän aikoi mennä sisään hiljaa, ketään herättämättä. Mutta porstuan ovi oli pantu hakaan sisäpuolelta.
— Tuntuu tuo nälkäkin jo kipeästi sydänalaa hiukovan. Eikähän se kumma ole, jos hiukookiₙ — siellä kun olen koko pitkän päivän ja kappaleen yötä sydänmaata hypännyt kuin koira, likilaskuinen leivänkäppyrä eväänä kontissa. Eikä sen vertaa, että olisi jotain lämmintä iltaseksi kiehauttanut.
Heikki olisi kyllä tikulla tai puukonterällä voinut nostaa ha'an ylös. Mutta koski niin raskaasti mieleen tuo oven ha'assa olo kaiken muun lisäksi, että ei tehnyt mieli mennä sisään. Tuntui kuin Anni olisi tällä kaikella tahtonut sanoa: Pysy siellä, missä olet.
Heikki meni saunaan, kallistui sen kovalle penkille maata ja nukahti väsyneenä niine iltasineen.
IX
Kylmä pimeä talvi oli mennyt ja tullut taas lämmin valoisa kesä.
Eräänä aamuna, Töyrylän perheen ollessa juuri aamiaisella, astui tupaan Kantolan isäntä, jonka alustalaisia töyryläiset olivat, ja toivotti Herran rauhaa. Anni hiukan punastui ja nousi heti pöydästä, ikäänkuin olisi hävennyt istua isännän nähden siinä seurassa, jonka edessä pöydällä oli vain leipää, perunakeitikkäitä, kalakuppi ja piimätuoppi. Henna ja Heikki jatkoivat rauhassa syöntiään, ja lapsi nukkui kehdossaan.
"Emäntä syö pois vain — ei sitä syömättä jaksa", kehoitti isäntä.