"Kunhan nyt Heikki muistaisi varoa, ettei koko mies suistuisi pöydän alle."
"Ky-kyllä."
II
Heikin puuhatessa itselleen torpan sopimusta hänen äitinsä toimitti kotona raskasta velvollisuuttaan muutamien vainajan vanhojen ystävien avustamana.
Kun ruumis oli pesty, puettiin se karkeihin rohtimisiin kuolinvaatteisiin. Jalkoihin vedettiin harmaat villasukat ja käsiin lapaset, jotka ommeltiin toisiinsa niin, että kädet jäivät ristiin rinnan yli. Sitten vainaja nostettiin laudalle, ja ylle levitettiin valkea venykevaate.
Vaikka kuollut oli jo lähtövalmis, viivytettiin kuitenkin kuin säälien kantamasta häntä lämpimästä tuvasta kylmään riiheen juuri vielä. Äänettöminä istuvat vieraat tuvan penkeillä. Ei kimaltele kyynel yhdenkään silmissä, ei näy pienintä tunteen värähdystä ainoankaan kasvoilla. Syvine ryppyineen ne ovat liikkumattomat kuin aaltoihin jäätynyt järven pinta, jota eivät mitkään tuulet liikuta. Niihin näyttää kivettyneen yksi ainoa ankara aatos: Tänään lähti hän. Kenen vuoro meistä on tämän jälkeen — minun vai sinun — tänään vai huomenna?
"Siinä on matkamies valmis", kuuluu karsinan puolelta värähtelevä naisen ääni, ikäänkuin arastaen pyhän hiljaisuuden keskeyttämistä.
"Pitkän matkan mies", lisää hetken kuluttua toinen.
"Eihän siltä matkalta heti huomenna palata."
"Ei palata."