Tämä, kuten tapansa oli tärkeissä asioissa, alkoi miettiväisenä nakuttaa sormillaan pöytään.. Samalla hän läpitunkevasti tarkasteli Heikin kasvoja, joihin puolikuppiset olivat nostaneet heikon punerruksen. Antamatta kysymykseen myöntävää tai kieltävää vastausta hän viimein kysyi:
"Sitä on Heikillä jo hinnan pohjaa?"
"Ooja'."
Viime talvi oli ollut harvinaisen onnellinen talvi. Jo syksyllä oli Terttuvuoren takaisista pyydyksistä tullut lintuja sen kuin jaksoi kotiin kantaa, ja lintujen ostajat olivat maksaneet hyviä hintoja. Lumien tultua Heikki oli saanut kettuja raudoilla ja myrkyllä enemmän kuin koskaan ennen — muuankin kettu oli kuollut seisaalleen, myrkkypalana käytetty särki hampaissa. Siihen lisäksi oravia, kärppiä ja pari koskesta saatua saukkoa. Kun vielä kevättalvella oli onnistunut saamaan hyväpalkkaista tukinajoa, niin oli kyllä arkun pohjalla säästöä joku satanen.
"Ei ne ole hyvän enteitä semmoiset, että linnut menevät loukkuun kaksittain ja ketut kuolevat seisoville jaloilleen", haastoi mummo, joka myös oli tullut kamariin vieraalle seuraa pitämään. "Kuolemansa edellä Eero-vainajakin sai kaloja niin mahdottomasti, ettei määrää ollut. Kun verkkoihin ei mahtunut kerralla enempää, hyppivät kalat veneeseen omia aikojaan… On noita rottiakin sikiytynyt niin suunnattomasti, että ne vievät kaikki läpi käsien — eikös totisesti ole juuri nytkin muuan parrisilmä tuolla kolonsa suulla kurkistelemassa. Ne eivät pelkää enää ihmisiäkään. Häts siitä koloosi!… Ja mitähän lie virttä veisannut Penikin viime talvena — kaiket yöt se ulkona ulvoa jollotti, kuono kuuta kohti. Ei — ei ne ole hyvän enteitä."
Mutta Heikkiin ei nyt semmoinen puhe mahtunut. Isännän lähdettyä hän meni tätä saattamaan ja kädestä pitäen näyttämään, mihin kohtaan hän rakentaa uuden asuinrakennuksen, mihin tallin ja navetan. Katsottiinpa jo valmiiksi se metsäpalstakin, jonka Heikki aikoi ostaa, ja käytiin Kurkisuota tarkastamassa. Kun vihdoin erottiin, sanoi isäntä hyvästellessään:
"Heikin on nyt parasta aluksi lannoittaa voimaperäisesti jo olemassa olevat pellot ja raivata ja ojittaa Kurkisuolle uutta viljelystä lisää — sen palstatilan ja uuden pytingin asian järjestämme sitten myöhemmin. Jumalan haltuun."
"Samalla tavalla", vastasi Heikki ja kääntyi kotiinsa. Sinne päästyään hän otti lapion ja suopiilun olalleen ja lähti Kurkisuolle, joka sijaitsi torpan lähettyvillä erään Raitajärven poukaman pohjukassa.
Ennenkun ryhtyi työhönsä hän loi yleissilmäyksen vastaiselle työmaalleen. Aikomaan oli Eero-vainaja jo sen laitaan kourin iskenyt, — väännellyt osan kantoja rovioihin, mutta ei ollut ehtinyt siinä kohden sen pitemmälle. Pojan tuli nyt jatkaa siitä, mihin isä oli lopettanut. Torpan ympäristön kovat maat olivat jotenkin kivikkoisia pelloiksi viljellä, mutta tämän kun jaksaisi viljelykseen muokata, niin siitä lähtisi eläimentörkyä siksi runsaasti, että voisi pitää kytkyessä kymmenkunnan sarvipäätä ja tallissa kolme hevosta — siihen lisäksi lampaita ja muuta pientä karjaa. Hän oli näkevinään edessään heinätäydet sarat, satasyliset, ja kuulevinaan niittokoneen sätkättävän — sillä sellainen piti myös talossa olla… No, oli sitten rakennettava navetta ja talli, ja kun siitä vähitellen vaurastuisi ja talo alkaisi antaa, niin Töyrylän harjulle nousisi pytinki sellainen, ettei Kantolan komeampi. Korkeammalle hän tahtoi kuin nämä laiskat ja uneliaat naapurit — tasarinnaksi talollisten kanssa. Tulevaisuudessa häämöitti niin mieltähiveleviä mahdollisuuksia ja kunnian säteilyä, että rintaa paisutti ja suuta veti hymyyn. Sellaisen päämäärän eteen kannatti ponnistella. Sitäpaitsi: maan möyriminen oli hänellä verissä, sukupolvien perintöä. Tosinhan pyrki epäilyskin matona mieleen luikertamaan — rinta. Mutta nyt ei ollut aika ajatella semmoisia. Pois tieltä kaikki esteet.
Hän jännitti ojasiiman maanpintaa pitkin kahden seipään väliin, sylkäisi kämmeniinsä ja iski suopiilunsa Kurkisuon kamaraan.