X
"Se siinä on roikkunut kuin koira aidan harjalla, tietämättä oikein, kummalle puolelle putoaa — elämän vai kuoleman."
Näin lausui Henna muutamana sumuisena lokakuun sunnuntaina Töyrylän tupaan sairasta katsomaan tulleille kulmakuntalaisille.
* * * * *
Kantolan isännän keväällä annettua Heikille hyviä toiveita palstatilan saantiin tämä oli alkanut uurastaa torppansa kohentamiseksi niin innokkaasti, että sitä naapurit ihmettelivät ja kademielin katselivat.
Mihin se mies oikein tähtää? he kyselivät kummastellen toisiltaan.
Juoksevien torpan töiden ohella Heikillä oli vakituinen työmaansa Kurkisuolla. Hän väänteli puoleksi lahonneet kannot rovioihin, kaivoi ojia ja kuokkikin jo pari sarkaa, jotka oli määrä talvella saveta ja keväällä kylvää kauraksi.
Aamuisin ennen naapurien vuoteelta nousua hän oli jo Kurkisuolla, ja illoin toisten makuulle asettuessa hänet nähtiin vielä siellä.
Kesä oli lämmin ja kuiva, erittäin suotuisa vesiperäisen suon ojittamiseen ja muokkaamiseen. Heikki oli tuntenut tänä kesänä itsensä terveemmäksi ja reippaammaksi kuin pitkiin aikoihin. Mutta loppukesällä, ilmojen kylmetessä ja syyssateitten tullessa hän oli alkanut tuntea jäsenissään käsittämätöntä väsymystä ja puutumista — käsittämätöntä siksi, että ruumiissa ei tuntunut erityistä sairautta ja kipua missään kohdin. Lapio oli vain alkanut tuntua raskaammalta päivä päivältä, ikäänkuin siihen olisi joka yö salaa valettu uusi lyijykerros lisää, ja lapiopistokset täytyi tehdä pienempiä, jaksaakseen nostaa ne ojan pohjasta ylös partaalle. Pienikin voimain ponnistus nosti hien kautta ruumiin. Yhä useammin oli täytynyt istahtaa ojan äyräälle levähtämään ja tulla illalla kotiin tavallista aikaisemmin. Väsymyksen myöhemmin lisääntyessä oli pitänyt väliin olla poissa Kurkisuolta kokonaisia päiviä ja tehdä käperrellä kotona vain kaikenlaista kevyttä askaretta. Lopulta Heikki oli jaksanut mennä työmaalleen vain joka toinen päivä, ja viime perjantaiaamuna, kun hän oli ensimäisen lapiopistoksensa pistänyt ja yrittänyt nostaa sitä ylös, oli työase pudonnut herpautuneista käsistä ojan pohjaan ja sinne jäänyt. Hädin tuskin päästyään kotiin hän oli riisuutunut liinasilleen ja kallistunut karsinasänkyyn — samaan, jossa Eero-vainaja pari vuotta sitten oli henkensä heittänyt — eikä ollut kyennyt siitä enää ylös nousemaan.
Tiedon levittyä Heikin sairaudesta olivat naapurit tulleet nyt joutilaana sunnuntaipäivänä häntä katsomaan ja antamaan neuvojansa.