Töyrylän asuinrivissä oli tupa ja kamari, joihin kumpaankin vei eri ovi eteisestä. Kussakin näissä kolmessa huoneessa oli oma sänkynsä ja öisin omat nukkujansa. Mummo nukkui tuvassa, Anni pikku tyttönsä kanssa kamarissa, ja eteisen vakituisena asukkaana oli Heikki. Hänen sairassänkynsä oli talvella ollut tuvassa, mutta ilmojen tultua kesäisen lämpimiksi hän muutti eteiseen, siellä kun oli viileämpi olla ja muutenkin rattoisampi sairastella, paossa syöpäläisiltä.
Oli lämmin, kesäinen iltayö. Maaten sängyssä selällään katseli Heikki eteisen puolihämärään kattoon. Sängyn vieressä tuolilla oli kotikeittoista lääkettä pulloissa ja tyhjä pikari. Toisella tuolilla istui Heikin äiti, äänetönnä ruumistaan nuokutellen. Kamarista kuului kätkyen käynti epätasaisella lattialla ja Annin hiljaista hyssytystä.
"Niin", jatkoi äiti, "niinkuin jo sanoin, sinulla ei taida olla jäljellä enää monta elonpäivää".
"Eipä taida olla", vastasi Heikki välinpitämättömästi.
"Eipä taida… joo, joo… eipä taida… Katsos, näin olen ajatellut: Ihminen on kuin kello, jonka kun vedät, niin se käydä raksuttaa tik, tak, tik, tak… Vaan entäs kun veto loppuu?"
"Niin kello kai seisoo."
"Niin… Ja se taitaa sinunkin ajallisen elämäsi kellosta veto olla jo loppumaisillaan."
"Niinpä taitaa."
"Niinpä taitaa… Voi, hyvä Jumala!… Mutta oletkos valmis lähtemään?"
"Minne?"