"Älähän suutu. Senhän minä perinnön vuoksi vain — että jos se sille niinkuin testamentin…"
"Enhän minä suutukaan. Ja jos tietää tahdot, niin kuolemantauti siinä on — niinkuin isässäänkin."
"Se on hyvä."
"Mikä on hyvä?"
"Sinä taas riitaa haastat."
Seurasi äänettömyys.
Taas alkaessaan oli keskustelu niin hiljaista, että Heikki ei enää eroittanut sanoja, aleni siitä vähitellen helläksi kuiskailemiseksi, kunnes sekin lakkasi, ja kamarin salaperäisestä hiljaisuudesta kuului Heikin korviin vain pitkien suutelojen suriseva ääni.
Heikki kohoutui sängyssä ryntäilleen ja katsoi pitkään kamarin oveen.
— Tuomo!… Menisinkö?… Olkoot, en mene! En ole tietääksenikään — vielä.
Oli jo aamupuoli yötä, kun Tuomo palasi kamarista eteiseen. Hän liikkui nyt rohkeammin kuin tullessaan, tarkasteli levollisesti sairasta, tuolilla olevia rohtopulloja ja tyhjää pikaria. Kurkisteli ympärilleen niinkuin jotakin etsien, kumartui ja vilkaisi sängyn allekin. Huomattuaan siellä viinapullon hän kallisti sen suusta muutamia pitkiä kulauksia, asetti pullon paikalleen, sanoi vaistomaisesti: "kiitos!" ja suutaan tyytyväisenä maiskutellen poistui yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.