Heikiltä pääsi tahtomattaan nauru niin haudantakainen, että Anni kamarissaan hätkähti. Naurunsa välittömäksi jatkoksi hän sai niin ankaran yskän kohtauksen, että oli nikahtua.
— Ne ovat saattaneet pitää tuota peliään ties kuinka kauan — kun sitä ei enää koirakaan hauku.
Hän otti pullon ja harmissaan kaatoi kurkkuunsa ryypyn toisensa perään, kunnes vihdoin nukkui humalaansa.
* * * * *
Aamulla kamarista tultuaan Anni läheni sairasvuodetta hiukan arkaillen kuin rikollinen. Mutta kun Heikki ei ollut asiasta tietääkseenkään, arveli Anni hänen yöllä vain hourineen. Ehkäpä Heikki ei ollut nähnyt ei kuullut koko tapausta.
Ja olkoon, jos…!
XII
Tuli taaskin ilta. Tuvassa ja kamarissa lienee jo nukuttu, mutta Heikki sängyssään katseli eteisen kattoon, raskaitten ajatusten laahustaessa kuin siipirikot linnut.
— Että ne voivat olla niin sydämettömiä — kuolevalle miehelle. Etteivät nyt malttaneet edes niin kauan odottaa kuin tässä vielä henkeä on. Tuomoa saattaa kyllä ymmärtää: hänellä on kostonsa. Vaan että Anni… Annikin… Ja tämän tähden minä olen soita ojittanut ja taloa ja pytinkiä puuhaillut — että hän, talon tytär, kehtaisi vieraalle edes kotinsa ilmoittaa: sieltä ja sieltä ollaan — Töyrylän talon emäntiä. Se siinä alkoi jo oloonsa mukautua, koetti välimmiten olla ystävällinen ja helläkin. Mutta toisöinen tapaus puhalsi sumun silmistäni: se hellyys olikin vain silmieni lumeiksi, puhdas lakana likaisten jälkien peitteeksi… Tuntuu tuolla rinnassa taas niin haikealta, että ihan itkuksi tuppaa — samanlaiselta kuin silloin Annin aitan rapulla seistessäni, sormus kämmenellä… Oh!… tämä on pahempaa. Mutta en uikahda. En salli heille sitä iloa,- että saisivat nähdä, kuinka minä tämän tähden kärsin. Jaksaisin tästä kävellä metsiin, Hitonhaudalle ja Piilolammelle. Siellä yksinäisillä poluilla ajatus ehkä selviäisi — täällä kiertävät kuin haavoitetut jänikset yhtä ainoata ympyräänsä — verisin jäljin.
Katse luisui katosta alas seinälle, missä riippui vyö tuppineen ja puukkoineen.