"Minä vain — Tuomo… Avaahan ovi."
Ovi avautui ja ummistui.
"Ei kumartunut, saatana… Vaan ehkä se ottaa ryypyt vasta palatessaan, lähtöryypyt… Onneksi olkoon!"
Heikki päätti valvoa ja odottaa Tuomoa tarvitessa vaikka aamuun asti. Mutta vaikka kosto kiihoitti, voitti kuitenkin väsymys heikot voimat, ja hän vaipui puoliunen tapaiseen horrostilaan. Kuinka kauan lienee maannut niin, kun hän taas oli kuulevinaan askeleita ulkoa. Puoliavoimin silmin hän näki kuin usvan läpi, kuinka eteisen ovi, jonka Tuomo oli jättänyt hakaan sulkematta, avautui ja sisään astui vanha mies, yllä harmaa takki, virsut jalassa. Hänellä oli pattisauva kädessä ja paperiin kääritty pieni mytty kainalossa, riippuvista hetuleista päättäen musta silkkiliina.
Isä… isä-vainaja! iski Heikin mieleen. Hän muisti arkun naulat ja soittamatta jääneet sielukellot. Niistäköhän se nyt tuli tilille vaatimaan.
Vanha mies näytti epäröivän, seisoi hetken neuvottomana ovensuussa ja katsoi sairaaseen kuin anteeksi pyytäen. Viimein hän asetti sauvansa pystyyn ovensuunurkkaan, niistää pihautti nenäänsä sormien välissä, sipaisi pari kertaa housujaan, pari kertaa harmaata tasatukkaansa korvallisella, ja kävi kiinni tuvanoven ripaan. Käsi vavahti kerran, pari — vavahutti vanhuus, vavahutti syvä mielenliikutus.
"Noh", puheli itsekseen. "Ei nyt hullumpaa."
Hän irroitti kätensä, mietti hetkisen, työnsi sormikoukun poskeensa ja kaivoi sieltä tupakkamällin kuin tikka hongan kuolosta toukan. Asetti puruksen akkunalaudalle eteisen oven päälle.
"Otanpahan tuosta tullessani."
Hän sylkäisi suustaan loput rouheet, pyyhkäisi takin hihalla huuliansa ja astui tupaan, musta silkkiliina kainalossa.