Kaulat tuvan oven takana kurkoittuivat entistä pitemmiksi.
"Onpahan muuan minun ja Lohi-Lassin keskinen asia."
Tuvan ovi vedettiin hiljaa kiinni kuin pettyneinä. Joku sanoi:
"Pojan näkyy olevankin koulunkäynti kesken vielä. Vaan olisi rovasti itse, niin… Se kun ukko nuijii lain moukarilla, niin pehmyttä pitää tulla jälkeä, vaikka olisi sydän kalliota… Mutta tämä ei kun luikertaa myötyriään, minne toinen vie."
Sen oli kyllä huomannut pastori itsekin. Tyytymättömänä hän läksi kotimatkalleen — tyytymättömänä niin sairaaseen kuin itseensä.
* * * * *
Eräänä aamuvarhaisena, muutama päivä pastorin käynnin jälkeen, oli Heikki unimielissään kuulevinaan omituisen läiskähtävän äänen, niinkuin märällä vaatteella olisi voimakkaasti lyöty lattiaan. Herättyään hän näki Lassin istuvan porstuan penkillä ja toivottavan hyvää huomenta. Heikki katsoi aluksi epäluuloisesti vanhaan kalastajaan, kuin tunnustellen, missä mielessä hän oli tullut. Miehet eivät olleet ehtineet vielä keskustelun alkuun, kun lattialta kuului uusi voimakas läiskähdys ja joku tumma esine kimmahti ylös ilmaan.
"Lohi!" pääsi Heikiltä heikko, tuskin kuuluva huudahdus, ja hän kohoutui vaivoin istualleen vuoteessa.
"Sepä se onkin ensimäinen loheni tänä kesänä", sanoi kalastaja. "On tehnyt mieleni käydä sinua katsomassa, mutta kun köyhällä ei ole ollut mitään tuomista, niin on ollut mielelleni raskasta lähteä ihan tyhjinkin käsin. Sattui nyt viime yönä tuo kiiski käymään verkkooni, niin pistin sen kainalooni ja tulin rannasta suoraan tänne. Eihän se häävi — kalaahan kala on, ja rikkaammilla nuo lie sairaalle paremmin suun mukaiset tuomiset. Mutta minulla kun ei ollut muutakaan, niin toin edes tuon."
Heikin epäluulo ei ollut hälvennyt vielä. Ehkä Lassi tahtoo kostaa tällä tavalla — koota tulisia hiiliä pään päälle. Kuitenkin hän kiitti kalastajaa ja kysyi lohen hintaa.