"Kiitos vaan. Mutta kyllä ne on jo syöty Heikin syömiset — kun nyt tuon antoi."
Sairaan hengitys oli lyhyttä ja katkonaista, pysähtyen väliin kokonaan. Sierainten ohuet pielet vuoroin litistyivät aivan väliseinään kiinni, vuoroin laajenivat kuin hengästyneen hevosen sieramet. Viimein hän alkoi mykistä kuin heräävä, ja sormet hypistelivät peittoa.
Huulet vetäytyivät onnelliseen hymyyn, ja hän alkoi hourailla.
"Kurkisuo… joo… heinällä… laidasta laitaa… Onhan… tätä tässä… pytinkiäkin… Ottakaahan — Kantola… ja te muutkin… isännät… Kippis… Ottakaa… rovastikin… Joo… tässä vähän… tupaan tulijaisia…"
Äkkiä Heikin silmät, joissa oli luonnottoman kirkas loiste, levähtivät selkiselälleen ja pälyivät kummeksien ympäri huonetta kuin oudossa paikassa. Viimein ne pysähtyivät äitiin, ja huulet liikkuivat, niinkuin hän olisi tahtonut sanoa jotakin. Äiti kallisti korvansa Heikin suun eteen.
"Mitä se sanoo?" kysyi Anni.
"Mitä sanonee — en saa selkoa. Koeta sinäkin, jos kuulisit paremmin nuorilla korvillasi."
Heikki käänsi päänsä seinään päin, ja Anni vetäytyi mummon selän taakse, kurkoitellen hänen olkansa yli sänkyyn kuin varkain.
Kuolevan hengitys hiljeni ja harveni yhä. Sieramet aukenivat ja supistuivat kuulumattomasti kuin kuolevan kalan kiduskannet. Viimein avautui raollaan oleva suu hitaasti ammolleen ja lupsahti äkkiä ja kuuluvasti kiinni kuin lukkoon, ja huulet puristuivat tiukasti yhteen.
Äiti ja Anni kumarsivat päänsä alas, ja Lohi-Lassi otti lakin päästänsä.