"Israel?"
"Niin, niin — Israel ihan. Taidetaan tässä saada häitä kaksittainkin."
"Vai Israel?… Ei ole tainnut vaari kuulla, että minä menen naimisiin
Annin kanssa?"
"Olen minä vähän semmoista horinaa maailmalta kuullut. Mutta mitä se koskee tähän torpan asiaan?"
"Katsotaanpa vähän sitä pykälää" sanoi Tuomo. "Eikö Israel tiedä, että vaimo perii miehensä — vaimo ja hänen lapsensa. Tässä tapauksessa ovat siis Anni ja hänen lapsensa lailliset perilliset ja perivät yhdessä kaiken vainajalta jääneen omaisuuden. Eikö Israel, vanha mies, tunne lakia sen vertaa?"
Israelin käsi kohosi vitkaan korvalliselle, ja hän loi kysyvän katseen mummoon kuin apua pyytäen.
"Lakia?" jämäsi mummo. "Eero-vainaja ja minä olemme tämän torpan kyhänneet kylmään korpeen. Meidän käsiemme työtä on kaikki, mitä tässä näkyvää on — Heikki-vainaja ei vielä ehtinyt tehdä juuri muuta uutta kuin kaivaa jonkun ojan tuonne Kurkisuolle. Anni taas ei ole torpan hyväksi tikkua ristiin kääntänyt — ei muuta kuin ollut hävittämässä… Ja sinä? Mitä sinulla ventovieraalla täällä on tekemistä? Siinä on sinulle lakia.
"Siinä on sinulle lakia" toisti vaari.
Asiasta yritti sukeutua tiukka sananvaihto, mutta se keskeytyi, kun tupaan tuli Kantolan isäntä lautamiehen kanssa. Viimeksi mainitun mukanaolo vaikutti tuvassa olijoihin niin hämmästyttävästi, että he tuskin huomasivat vastata isännän tervehdykseen. Onko tässä tietämättään tullut tehneeksi jotain pahaa, kun nyt isäntä tuli lainmies mukanaan? Hämillään näyttivät tulijatkin olevan. Ei tahdottu päästä puheen alkuun kummaltakaan puolen, töllisteltiin vain toisiaan ja ryähdeltiin neuvottomina. Viimein Annin päähän iski ajatus: Kantola se lopultakin kykenee torpan omistusasian ratkaisemaan. Voittaakseen tämän puolelleen hän tekeytyi hyvin kohteliaaksi, pyyhkäisi rääsyllä penkkiä ja sanoi mairittelevalla äänellä:
"Istukaa, hyvät vieraat. Minä tässä kiehautan kahvia, niin ryyppäätte edes kupin kuumaa.