"Voi, mummo, mummo… mitäs nyt?"
Taputtaen Annia hellästi olalle sanoi mummo:
"Anni raiska… Koettaisit pyrkiä kotiisi."
"Se on jo liian korkea kodin kynnys — minulle."
"Sinä, joka olet vielä nuori ja terve, voit elättää henkesi kättesi työllä", koki mummo lohduttaa. "Toista on minun ja Kaisan — meillä ei ole valittavana muuta kuin yksi tie."
XV
Harmaa, syksyinen päivä. Pilvet lepäävät raskaina ja liikkumattomina taivaalla, ja sataa tihuttaa hienoa kastelevaa usvaa.
Korvenkylästä kirkolle johtavaa tietä myöten kulkee rinnan kaksi kumarahartiaista naishenkilöä, kumpikin raidettaan. Heillä on sauvat kädessä, valkoiset nyytit toisessa, ja päällyshameet ovat käännetyt kastelevan vihman suojaksi pään yli. Asumattomalla taipaleella seisovat korkeat petäjät tien kahden puolen, kimmeltävät vesipisarat joka neulan nenässä. Kulkijain askeleet ovat hitaat ja raskaat.
"En minä luullut, Kaisa, tätä päivää näkeväni", keskeyttää Henna pitkän vaitiolon. "Pidin aina hartainna toivonani ja suurinna onnenani, että saisin elämäni loppuun asti omalta pöydältä syödä ja oman katon alla viimein silmäni ummistaa. Rohkenin toivoa näin paljon kaiken sen palkaksi, mitä olen elämässäni raatanut ja vaivaa nähnyt. Mutta se oli kai liian paljon pyydetty, koska ei suotu sitä onnea minun osalleni."
"Ihminen päättää, Jumala säätää. Rukiista leipää kaiketi siellä vaivaistalossakin syödään", sanoi Kaisa. "Miten lie kahvikullan ja nuuskan laita?"