II
Kesän kuluessa näkivät kaakot ja vuoren rinnassa pesäluolansa suulta kateellisena kurkistava kettu vaarin ja Unnon usein onkivan Mäkikaipion rannalla.
Heidän kerran jälleen eräänä hyvin kuumana päivänä äänettöminä istuessa tutulla kivellänsä, ongenkohojen huonon syönnin takia kekottaessa liikkumattomina kuin kaivon pinnalla, kysäisi Unto:
»Vaari?»
»No mitä?»
»Sitä minä vain tässä itsekseni aprikoin, että minkä tähden vaari sitä kuolemankalaa niin halulla toivoo. Onko paha ollaksenne maailmassa vai tekeekö teidän mielenne taivaaseen — tuonne ylös?» jatkoi hän viitaten sormellaan siniseen korkeuteen ja katsoen ukkoa kysyvästi silmiin.
»Taivaaseenko?» jamasi vaari neuvottomana ja jäi hetkeksi miettimään vastausta pojan pulmalliseen kysymykseen.
»Enpä voi väittää, että minulla olisi erikoista vetoa taivaaseenkaan, sen itsensä takia, mutta syytä, miksi sinne kuitenkin niin kiihkeästi pyrin, et taitaisi sinä kyetä tajuamaan vielä.»
»Olenko minä vaarin mielestä sitten niin kollo?»
»Ethän tuota ikäiseksesi mikään kollo ole, etpä suinkaan, mutta minä en ole niitä salaisuuksiani kertonut kellekään, vaan olen kätkenyt ne visusti sydämeeni.»