He onkivat edelleen, kumpikin vaiti ollen, omissa mietteissänsä, ja saivat melko paljon ahvenia, mutta kaikki ne olivat kuin veljeksiä, yhtä pieniä ja yhtä mustia, suuripäisiä ja suurisilmäisiä.
Kun kaloja vaarin mielestä oli tullut jo tarpeeksi asti, niin hän ryhtyi risuista virittämään valkeata rannalle.
»Mitäs te tulella teette?» kysyi Unto.
»Aionpahan vain kiehauttaa kalakeiton päivälliseksi», sanoi vaari.
»Mutta eihän teillä ole pataakaan.»
»Tehdään se», sanoi vaari, kiskoi koivusta tuohilevyn ja valmisti ropeen, jonka kirkkaalla lähdevedellä täytettyään asetti tulelle.
»Siinä on nyt pata. Näin sitä ennen vanhaan nuotalla ollessakin kaloja keitettiin.»
»Mutta eikös se pala, tuohi tulessa?»
»Kyllä, jos tuli saisi yksin isännöidä; mutta nyt sanoo vesi tuokkosen sisästä vanhalle riitaveikolleen: pysy sinä sillä puolen, minä olen tällä puolen.»
Paljon pikemmin kuin oikeassa padassa alkoi vesi kiehua tuokkosessa, johon vaari perattujen kalojen höysteeksi pani suolaa ja eväsvakkasesta suuren kimpaleen voita. Aterioiminen siinä kivellä oli Unnon mielestä niin hauskaa, ettei oikein mahtunut nahkoihinsa. Herkullinen kalakeitto ja muutkin ruuat maistuivat täällä maukkaammilta kuin koskaan kotona.