»Ei täällä juuri muita uskalla käydä kuin niitä, jotka ovat vaelluksensa alku- tai loppupäässä, niitä, joilla on ymmärrystä liian vähän tai liian paljon.»
»Ketäs ne semmoiset ovat?»
»Ne ovat lapsia, ensimmäistä tai toista kertaa, niinkuin minä ja sinä. Kaikki sillä välillä olevat huulillaan pilkkaavat ja sydämessään pelkäävät tätä paikkaa.»
»Minkätähden?»
»Sentähden, että he ovat jo ehtineet kiintyä tähän elämään, mutta eivät vielä kyllästyä siihen.»
Unto vaikeni hiukan raskain tuntein, koettaen turhaan seurata vanhuksen liian viisasta ajatuksenjuoksua.
Vaari jatkoi:
»Kuitenkin on tällä kivellä kuuleman mukaan istua könöttänyt maailman sivu vakituinen onkijansa, joku ikäpuoli ukko näinikään ongenvapa kädessä, odottanut isoa ahventansa ja sen saatuaan jättänyt jälkeensä tyhjän paikan, jolle ennemmin tai myöhemmin on ilmaantunut taas joku toinen pyytäjä. Nyt on minun vuoroni.»
»Mutta jos vaari kuolee, niin kenenkäs kanssa minä sitten ongin ja leikin?» kysyi Unto murheellisena.
Vastauksen asemesta vaari käänsi kyyneltyvän katseensa poispäin, tuntien rinnassansa kahden voiman kamppailua, joista toinen veti elämään, toinen kuolemaan, eikä hän voinut tietää, kumman ote oli lujempi.