»Äitisi… Ne semmoisen sanojat eivät itse uskaltaisi pitää onkeansa tässä 'lätäkössä' sekunnin aikaa, vaikka ovat olevinaan uskovaisia. Siihen aikaan kun äitiäsikään ei ollut vielä olemassa ja minä olin yhtä nuori kuin sinä nyt, laski muuan mökin mies — Tupsu-Tanuksi sanottiin — mertansa tuonne puron suuhun kevätkutuun. Mökin muijan oli myös tapana käydä joskus pyydystä kokemassa. Erään kerran hän kalamatkaltansa juoksee kotiin henki kurkussa ja saamatta suustansa selvää sanaa huitoo käsillään miehellensä, että kiirehtiä katsomaan. Kun mies sitten nosti merran, oli siihen tunkeutunut ahven niin iso, että kun kuono sikkoa sipoi, heilui häntä nielun suulla.»
»Olipa se aika köriläs», ihmetteli Unto.
»Aika möhkäle oli se kivikin, joka muutamaa viikkoa myöhemmin vierähti hiekkahaudan partaalta Tanun päälle ja tappoi hänet.»
Uunolle alkoi vähitellen selvitä syy vaarin aiempaan salaperäisyyteen ja minkä vuoksi tämän oli niin vaikea ottaa hänet onkitoveriksensa tänne.
»Kuoleekos siitä sitten, jos tästä lammesta ison kalan saa?» hän kysyi.
»Ei suinkaan siitä kuole, mutta se on surman sanansaattaja», sanoi vaari.
»Sitä sanansaattajaakos vaari sitten on onkinutkin ja nytkin onkii?»
»Sitä… Tässä maailmassa udellaan ennakolta turhempiakin tapahtumia».
Oltiin vaiti kotvan aikaa.
»Käykös täällä ketään muita onkijoita?» alkoi Unto taas.