»Kertokaa nyt kuitenkin minulle», pyysi Unto rukoilevasti.
»No, jos osannet panna sulun suusi eteen, ettet tietojasi ympäri kylää kuuluttele, niin voinhan ajan kuluksi sinulle kertoakin.»
»Matti olen, jos sanaakaan hiiskun», vakuutti Unto.
»Hyvä on… Näet, siihen aikaan kun mummo-vainajasi ja minä luovutimme talomme ja tavaramme vanhimmalle pojallemme, isällesi, ja piirsimme ristit kauppakirjaan nimiemme alle, tuntui meistä siltä, kuin tuo paperi olisi ollut hautausmaa, johon me vapaasta tahdosta ja täydellä ymmärryksellä pystytimme kolkot kuolon merkit omille haudoillemme.»
»Kukas käski antamaan talonne?» tokaisi Unto pikkuviisaana.
»Vanhuus käski — niinkuin se kerta käskee isäsi jättämään talon sinulle ja sinun taas vuorostasi pojallesi, kun se aika joskus tulee. Semmoista on maailman meno.»
»Niin se taitaa olla… Sanotaankos minuakin sitten syytinkivaariksi?» kysyi Unto.
»Arvatenkin.»
»Ja sitten minä valkoisine partoineni ja tasatukkineni, hartiat kumarassa ja katajainen rusikkakeppi kädessä, suuri visainen piippu hampaissa ja tupakkakukkaro vyössä roikkumassa kävellä köpitän maantietä myöten arkipäivinä. Mutta pyhäisin luen suurta saarnakirjaa porstuanpohjakamarissa ja väliin muljautan silmälasien! yli vihaisia katseita vallattomalle poikani pojalle — näin — ja pudistan koukkuisia sormiani — tällä lailla — ja sanon ankarana: 'Hiljaa, hiljaa, nuori mies' — niinkö?»
»Hehehe… aivan niin», naurahti vaari hiukan väkinäisesti, huomattuaan pojan kuvauksessa oman itsensä.