»Vaarina-olo taitaa ollakin lysti virka», arveli Unto.
"Kelle on, kelle ei. Meille Kuuselan vanhuksille se oli kaikkea muuta kuin hauskaa", sanoi vaari.
»Kuinka niin?»
»Talon kauppakirjassa tosin pidätimme itsellemme riittävän elinkautisen eläkkeen, mutta emme olisi sitä sellaisenaan halunneet, vaan oksimme mieluummin, haltijavaltaa lukuunottamatta, tahtoneet olla ja elää kuten ennenkin: yhdessä asua ja vointimme mukaan talon töitä toimitella.»
»Ettekö sitten saaneet?»
»Emme saaneet. Kun isäsi ja varsinkin uskovainen äitisi tahtoivat meidät muuttamaan omiin leipiin ja eri asuntoon, tunsimme itsemme hyljätyiksi ja tarpeettomiksi tässä maailmassa. Porstuanpohjakamariin eristettyinä me vanhat ikäänkuin löysimme toisemme uudelleen, kuten kauan sitten nuoruutemme aikoina, ja aloimme, mummosi varsinkin, ikävöidä uutta vihkimystä.»
»Häitä, niin vanhat!» kummasteli Unto.
»Sitä niissä häissä tämä vanhakin nuortuu, ja ovatkin nämä maalliset häät koommin kuin kuuliaiset vain niitä vihkiäisiä varten», sanoi vaari ja jatkoi:
»Oli näin kesäinen päivä, kun mummosi hyvästellessään — siinä kun sängyssään maaten piti kättäni omassa kylmenevässä kädessään — minua jälkeenjäävää Jumalan nimen kautta penuutti: 'Antti', kuiskasi hän, 'minä lähden nyt, sinä viipynet hetken vielä, mutta yhtä pyydän: uutta aviota älä ota, siitä vain sinnempänä, ylösnousemuksessa, kiistaa ja sekaannusta syntyisi. Minä tuolla ylhäällä sinua, ylkääni, odotan, niinkuin odottelin ennen täällä alhaalla, kun nuoria oltiin. Ja kun sitten tulet, ja jos et ota siitä suuresta joukosta omaasi tunteaksesi, nuoria ja kauniita kun kaikki ollaan, niin siitä tiedät ja tunnet, että niinkuin sinä nyt täällä olet minua viimeisenä hyvästelemässä, minä sinua siellä ensimäisenä tervehtimässä'.»
Tässä vaarin kertomus keskeytyi, syystä että hän yhtäkkiä tunsi tulvahtavan kurkkuunsa jotakin hengen kulkua ahdistavaa, jota hän vaivoin koetti niellä alas. Katsoen samentuvin silmin onkensa kohoon, sitä kuitenkaan näkemättä, hän vihdoin kysyi Unnolta: