»Ymmärrätkö nyt, minkätähden minä sitä isoa ahventani ongin?»
»Kyllä minä nyt…»
»No minkätähden, sanoppas se!»
»Sentähden, että vaarin on ikävä mummon luokse.»
»Ikävä… niin, ikävä, ikävä… Mutta ei taida sinulla olla käsitystä siitä, minkälaista ikävä on, kun se on oikein suuri; et ole tainnut kokea mitään semmoista.»
»Eikö se lie samanlaista kuin oli minulla kerran — kuinkas monta vuotta siitä nyt onkaan — tätilässä.»
»Minkäslaista sinulla tätilässä oli?»
»Se oli semmoista, että itkeä möllötin vain niin kauan, että pääsin kotiin vaarin luokse.»
»No kyllä, vähän semmoista se on, sillä eroituksella vain, että tämän vanhan kyynellähteet ovat jo melkein maatuneet sammalten peittoon. Jos lie oloni eläkeaikana ollut yksinäistä ja eristettyä jo mummosi eläessä, niin hänen kuoltuansa olin kuin koppivanki, jonka sydämessä asuu vain yksi ainoa toive: päästä pois vankilasta. Tämä pyrkimykseni oli ajoittain niin ylen voimakas, että kun vartija ei ottanut rukoustani kuuleviin korviinsa, aioin turvautua oman käden oikeuteen ja murtaa itse oven auki — jos ymmärtänet.»
»Nyt en taida ymmärtää», myönsi Unto.