»Ehkä onkin parempi niin… Sitten synnyit sinä maailmaan, ja kun vuosien vieriessä kasvoit ja kehityit, tuli meistä oikein hyvät ystävät — vai eikö niin ole?»
»Niin on, vaari kulta.»
»Sinä olet ollut minun jalkaini kynttilänä ja valona teilläni, niinkuin Sana sanoo, ja nämä tämänkesäiset yhteiset onkimatkamme ovat, uskon minä, yhä lujittaneet varempaa kiintymystämme toisiimme. Sinusta säteilevä lapsellinen elämänilo on lämmittänyt ja virkistänyt kuin keväinen aurinko minun huurteista mieltäni ja sulatellut kymmenvuotisten kuolemanajatusten routiinnuttamaa rintaani siihen määrin, että sinne on saattanut juurtua vielä jokin jälkikesän harvoja kukkasia. Sentähden, ja kun minun vanhat silmäni haluaisivat nähdä sinun ylenevän mieheksi, on minusta alkanut tuntua, niinkuin sen ison kalan saannilla ei enää olisi erikoista kiirettä. Odottakoon mummo haudassansa vielä jonkun aikaa… Hohhoh… kylläpä se nyt raukaiseekin…»
Kuta korkeammalle aurinko kohosi, sitä syvemmäksi painui erämaan äänettömyys. Lammen pinta lepäsi raskaana kuin sulatettu kulta; syvällä sen povessa hehkui toinen aurinko, ja kun sitä hetkenkin katsoi, näki senjälkeen keltaisen auringonkuvan, minne silmänsä käänsikin. Kaakot, joilla oli jo jäljessänsä kaksi mustaa poikaa, olivat hiljalleen soudelleet varjoisaan poukamaan ja kalat lakkauttaneet syöntinsä kokonaan. Koko sydänmaa tuntui torkkuvan, puron laulaa lurittaessa sille yksitoikkoista, nukuttavaa univirttänsä.
Ennen pitkää uinahtivat myös onkijat uneen. Kuinka kauan lienevät kivellänsä polvet koukussa, päät nuokuksissa istuneet, kun Unto alkoi nähdä unta.
Hän on istuvinaan vaarin kera kotituvassa kuumalla kiukaalla, äidin sohiessa piakalla leipiä uunista. Hetken kuluttua kuuluu alhaalta jonkun oudon miehen ääni, kysyen Untoa. — 'Tuolla kai se lie uunilla vaarin kanssa sirkan turkkia paikkaamassa', vastaa äiti jatkaen työtänsä. Outo mies nousee rappusia myöten heidän luoksensa, kädessä valkoinen kalikka, jonka vapaata päätä hän tarjoaa Unnolle kysyen: 'Uskallatko vetää kissanhäntää?'-—'Eiköhän tuota uskaltaisi', vastaa Unto tarttuen kalikkaan. Aletaan vetää kissanhäntää, junnataan kotvanen tasaväkisinä, mutta sitten mies yhtäkkiä tempaisee niin voimakkaasti, että vastustaja alkaa pudota uunilta alas.
Herättyään siihen tempaisuun ja tultuaan täysin tajuihinsa Unto näki onkensa siiman ja osan vavan latvaakin olevan vedettynä veden alle.
»Vaari, vaari hoi — nyt on ongessa iso kala», hän innoissansa huudahti.
»Iso kala!… Joko viimeinkin», sanoi vaari ja tempaisi onkensa ylös niin hätäisesti, että oli kellahtaa kivelle selälleen.
»Ei kuin minun ongessani», huomautti Unto.